Karhun ja ahman haaskakuvaus: kuvauskoju, kausi ja etiikka

Kello lähenee keskiyötä, ja suon reunassa on hiljaista. Kojun ahtaassa hämärässä hikoilet, tuijotat samaa metsänrajaa jo kymmenettä tuntia ja alat nähdä harhoja – jokainen juurakko näyttää karhulta. Sitten korpit alkavat mekastaa, ja tyhjästä ilmestyy tumma, harteikas hahmo, joka nostaa käpälällään tukkipuun sivuun ja alkaa syödä sen alle kätkettyä ruhoa. Näin karhun näkee Suomessa: piilokojusta, haaskan äärestä, keskellä valoisaa kesäyötä.

Se ei ole sattumaa. Suurpetoportaali Suurpedot.fi:n mukaan petojen kuvaaminen ei yksinkertaisesti onnistu luonnossa ilman piilokojua ja ruokintaa – karhu, susi ja ahma ovat liian arkoja ja liikkuvat liian laajalla. Käytännössä kaikki Suomen villit suurpetokuvat syntyvät itärajan kaupallisilla kuvauskojuilla, ja kojukuvaaja Teemu Saloriutta arvioi osuuden peräti ”99,9 prosentiksi” maamme karhu-, susi- ja ahmakuvista. Tämä juttu käy läpi, miten haaskakuvaus toimii: milloin ja missä kuvauskoju kannattaa, mitä koju oikeasti tallentaa – ja miksi haaskanpidon laki ja etiikka herättävät Suomessa yhä kovempaa kiistaa.

Mistä haaskakuvaus alkoi ja miksi se toimii

Suurpetojen kuvaus haaskaruokinnan avulla alkoi Suomessa 1970-luvulla. Sitä ennen villejä petokuvia ei juuri ollut, koska niitä oli lähes mahdotonta saada. Aluksi piilokojuja käyttivät vain harvat luontokuvaajat, mutta nykyisin petojen kuvaus ja suurpetomatkailu kulkevat käsi kädessä: Eläinten hyvinvointikeskuksen mukaan katselua ja kuvausta tarjoavia toimijoita on kymmeniä, ja ne vetävät vuosittain tuhansia matkailijoita, painottuen Kainuun ja Koillismaan itäosiin.

Miksi ruokinta ylipäätään tarvitaan? Koska ilman sitä pedot pysyvät näkymättöminä. Karhu, susi ja ahma ovat arkoja ja liikkuvat laajalla, ja tarkkojen aistiensa ansiosta ne ehtivät väistää ihmisen kauan ennen kuin tämä huomaa ne. Kojukuvauksen logiikka on yksinkertainen: kun samalle paikalle tuodaan ruokaa pitkään ja säännöllisesti eikä petoja häiritä, ne tottuvat käymään siellä. Silloin koju on melko varma paikka nähdä ainakin karhu.

Se, mikä haaskalle tulee, riippuu lajin ruokailutavoista. Karhu on kaikkiruokainen ja luotettavin vieras. Ahma on havumetsävyöhykkeen raadonsyöjä – sitä on kutsuttu ”arktiseksi hyeenaksi” juuri siksi, että se elää muiden jättämistä haaskoista. Susikin käy haaskalla, joskin harvemmin ja aremmin. Sen sijaan ilvestä ei kojulta juuri saa: se ei syö haaskaa, koska sen hampaat sopivat huonosti raadon kaluamiseen, joten sitä ei voi houkutella kuten kolmea muuta suurpetoa. Lihaa odottavan haaskan ympärille kerääntyy usein myös korppeja ja kotkia – niin maa- kuin merikotkiakin.

Ilman piilokojua ja ruokintaa karhua, ahmaa tai sutta ei Suomen luonnossa käytännössä kuvaa – siksi lähes jokainen villi suurpetokuva on otettu haaskan äärestä.

Missä: itärajan kojut ja rajavyöhyke

Kartalla haaskakuvaus asettuu kapealle kaistalle idän ja pohjoisen suuntaan. Karhuja esiintyy koko maassa Ahvenanmaata lukuun ottamatta, mutta Luken kanta-arvion mukaan kanta on vahvin itäisessä Suomessa ja Lapissa. Juuri sinne kuvausyritykset ovat asettuneet: Kuhmoon, Suomussalmelle Martinselkösen suuntaan ja Lieksaan, aivan Venäjän vastaisen rajan tuntumaan.

Moni koju sijaitsee rajavyöhykkeellä, ja se muuttaa retken luonnetta. Rajavyöhyke on enintään kolmen kilometrin levyinen kaistale rajan tuntumassa, ja siellä liikkumiseen tarvitaan Rajavartiolaitoksen lupa; luvan voi saada muun muassa harrastukseen liittyvästä syystä, kunhan se ei vaaranna rajaturvallisuutta. Kuhmon, Kuusamon ja Suomussalmen luvat käsittelee Kainuun rajavartiosto, Lieksan luvat Pohjois-Karjalan rajavartiosto.

Rajoitus kuulostaa kiusalliselta, mutta se on itse asiassa osa syytä, miksi kojut toimivat. Kun alueella ei liiku satunnaisia marjastajia tai retkeilijöitä, arat eläimet eivät säiky pois. Tarkasti vartioitu itäraja on synnyttänyt Suomeen tahattoman erämaan: yli tuhannen kilometrin mittainen kaistale, jolla ihmisten liikkuminen on luvanvaraista mutta karhulta ja ahmalta ei papereita kysellä. Kuten eräs kojussa yönsä viettänyt kuvaaja asian tiivisti, ilman tarkasti vartioitua rajaa ja liikkumisrajoituksia Suomenkin rajavyöhyke saattaisi olla vähemmän villi ja luonnontilainen kuin se nyt on.

Karhun kausi ja yötön yö

Karhun kuvaamisen kausi seuraa talviunta. Karhut ovat aktiivisia huhtikuun puolivälistä lokakuulle; talvella ne nukkuvat pesissään eikä niitä näy. Valokuvaajan kannalta paras jakso on kevät ja alkukesä, ja se päättyy elokuun puolivälissä – ei siksi, että karhut katoaisivat, vaan siksi, että yöt alkavat pimentyä liikaa kuvaamiseen.

Kausi ei ole tasainen, ja eri viikot antavat erilaisia kuvia:

• Huhtikuun loppu. Vasta talviunilta heränneet karhut liikkuvat, ja tumma turkki erottuu kauniisti vielä maassa olevaa lunta vasten.
• Touko–kesäkuu. Naaraat tulevat kiimaan, liikkuvuus kasvaa, ja urokset saattavat otella naaraista.
• Kesäkuun puolivälistä eteenpäin. Valoa riittää läpi yön, ja emot tuovat pentujaan haaskoille. Kukkiva tupasvilla tekee suosta valokuvauksellisen.
• Syksy. Ruska antaa vahvat taustat, ja karhut syövät ahkerasti marjoja kerätessään rasvaa talvea varten, kunnes kausi päättyy lokakuussa niiden palatessa pesiin.

Ahma poikkeaa tästä: sitä voi kuvata kojulta ympäri vuoden, ja keväästä syksyyn valoa on tarpeeksi kunnollisiin kuviin. Susi taas painottuu talveen – kuvausmatkailuyrittäjä Lassi Rautiaisen mukaan susi on talvella tärkein kuvattava, ja asiakkaita käy maaliskuun alusta joulukuun puoliväliin.

Kesäyön valo on haaskakuvauksen suola ja sen ankarin koettelemus. Valoa riittää periaatteessa läpi yön, mutta pimeimmällä hetkellä ollaan kameran äärirajoilla. Yhden kojuyön kulku kertoo, miltä se näyttää: eräällä kesäkuisella retkellä Kuhmossa ahma saapui kuvausalueelle kello 22.45, kun viimeiset auringonsäteet vielä osuivat vastapäiseen metsänreunaan; sudet ilmestyivät ”kuin aaveet” ja kulkivat lähimmillään viiden metrin päästä kojusta, ja yön pimeimmällä hetkellä paikalle asteli karhu – valo riitti silloinkin juuri ja juuri kuvaamiseen. Käytännössä hämärimpään aikaan suljinajat venyvät alueelle 1/200–1/80 sekuntia, jolloin liikettä ei enää pysäytä, mutta rauhallisesti käyttäytyvän eläimen ehtii kuvata.

Kesäyönä valo ei lopu kokonaan: ahma voi tulla kello 22.45 ja karhu vasta yön pimeimmällä hetkellä, jolloin kamera on jo äärirajoillaan.

Mitä koju tallentaa: karhu, ahma ja satunnainen susi

Karhu on kojukuvaajan varmin vieras, ahma sen unelma. Ahma on Suomessa uhanalainen ja harvalukuinen – vuonna 2017 koko maan kantaa arvioitiin noin 220–250 yksilöksi – joten sen näkeminen on aina onnenpotku. Juuri raadonsyöjän luonne tuo sen haaskalle: Itä-Suomessa ahman tärkein ravintokohde on hirvi, jota se hyödyntää nimenomaan haaskoina, ja tutkimuksen mukaan susien ja ihmisten jättämät haaskat ovat ahmalle merkittävä ravintolähde etenkin siellä, missä saaliseläimiä on vähän. Ahma myös liikkuu valtavasti, jopa 20–40 kilometriä vuorokaudessa, joten se voi ilmestyä kaukaakin – tai olla tulematta.

Ahman saa kojulle kärsivällisyydellä. Keski-Pohjanmaalla Kannuksessa yksityinen kuvaaja siedätti kaksi arkaa ahmaa vähitellen: ensin hän totutti ne kojun lämmittimessä palavan spriin hajuun ja omiin hikisiin vaatteisiinsa, sitten ääniin ja valoihin päälle jätetyn matkaradion ja liiketunnistimella toimivan led-valon avulla. Lopulta urosahmasta tuli niin utelias, että se kuvattiin kahden metrin päästä – ja rikkoi kuvaajan riistakameran yhteensä yksitoista kertaa. Ahman herkkua haaskalla on lohi.

Susi on kolmikosta arin ja epävarmin. Se karttaa ihmistä eikä sitä pääse näkemään kuin hyvällä onnella; se liikkuu kaikkina vuorokaudenaikoina, mutta pääasiassa hämärissä ja yöllä. Kojultakaan susi ei ole tavallinen näky, joskin Kuhmon rajavyöhykkeellä mahdollisuus on olemassa. Susilauma tarvitsee valtavan reviirin, Suomessa keskimäärin 800–1 200 neliökilometriä, joten yksittäisen kojun kohdalle sattuminen on osin tuurista kiinni.

Ilvestä ei siis kojulta juuri saa, mutta karhun, ahman ja suden lisäksi haaskalle voi ilmestyä muutakin: yleisimmin lokkeja ja korppeja, toisinaan merikotka tai maakotka. Parhaimmillaan kojuyö tarjoaa kohtauksia, joita ei kirjoista lue – kuten karhun ja susien ”yllättävänkin rauhaisan yhteiselon” samalla suolla kesäyön hämärimmällä hetkellä.

Näin kojuyö käytännössä sujuu

Tyypillinen kuvausretki alkaa iltapäivällä. Yhdessä yleisessä muodossa opas saattaa vieraan kojulle noin kello 16, jonka jälkeen edessä on 400 metristä kilometriin kävelyä kojutyypistä riippuen; opas hakee aamulla pois muttei jää yöksi seuraksi. Yö vietetään yksin ahtaassa piilossa. Kojut ovat usein pieniä yhden tai kahden hengen koppeja, joissa on useita narukiristyksellä suljettavia kuvausaukkoja, lauta kameran kuulapäätä varten, solumuovilattia patjoineen sekä pieni eteinen kuivakäymälöineen. Osa kojuista on rakennettu metsään, osa suolle tai järven rantaan, ja jokainen antaa erilaisen taustan: metsäkoju sopii pentujen ja puuhun kiipeävien karhujen kuvaamiseen, suokoju tarjoaa parhaan valon ja kotkat, rantakoju heijastukset ja uivat karhut.

Muutama käytännön asia kannattaa tietää etukäteen. Ensinnäkin kamerat viritetään heti valmiiksi: eläin voi tulla minä hetkenä hyvänsä, jopa vartin kuluttua kojuun asettumisesta. Toiseksi eläintä ei kuule. Iso uroskarhu voi ohittaa kojun viidentoista metrin päästä täysin äänettömästi, joten on luotettava pelkkään näköön. Kolmanneksi kannattaa varautua sekä kaukaisiin että aivan lähelle tuleviin eläimiin – etäisyydet vaihtelevat kojusta ja tilanteesta riippuen suuresti.

Valo sanelee myös kaluston. Hämärässä ja yöllä toimivat parhaiten valovoimaiset objektiivit; monikäyttöinen perusalue on noin 70–200 millimetriä, ja pidemmät 300 millimetrin ja siitä ylöspäin yltävät putket auttavat kaukaisemmissa tilanteissa. Objektiivia ei kojussa kannata vaihtaa kesken session, koska liike voi häiritä tai säikäyttää eläimet. Kojuun otetaan lisäksi lämmintä vaatetta, hyttysverkko ja kärsivällisyyttä: retki maksaa yritysestä riippuen esimerkiksi noin 110 euroa illalta ylöspäin.

Ennen kuin varaa kokonaisen kojuyön, on hyödyllistä tietää, käykö valitulla paikalla ylipäätään petoja ja mihin aikaan. Tässä oma riistakamera on kätevä esitiedustelun väline: se kertoo, liikkuuko alueella karhu vai ahma, ja tallentaa tarkat kellonajat ilman että itse tarvitsee valvoa yötä.

Laki: miksi kuvaaja saa ruokkia, kun metsästäjä ei

Haaskakuvauksen oikeudellinen selkäranka näyttää ristiriitaiselta, kunnes sen purkaa osiin. Karhu, susi, ahma ja ilves ovat kaikki aina rauhoitettuja; Suomen riistakeskus voi myöntää niiden pyyntiin poikkeusluvan, mutta suurpedon tappaminen lain vastaisesti on tavallisesti törkeä metsästysrikos, josta enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta.

Ruokinnasta säädetään kahdella tasolla. Metsästyslaki koskee houkuttelua metsästystarkoituksessa: jos karhun metsästykseen on myönnetty poikkeuslupa, metsästyksessä ei saa käyttää haaskaa eikä ihmisen perustamaa ravintoon tai hajuun perustuvaa houkutinta. Tämä on olennaista – karhua ei saa ampua haaskalta. Tässä tulee kuitenkin kuvauksen kannalta ratkaiseva kohta. Metsästyslain 34 a § antaa valtioneuvostolle mahdollisuuden kieltää ravintohoukuttimen eli haaskan pitäminen alueellisesti 1. kesäkuuta ja 9. syyskuuta välisenä aikana. Mutta tämä kielto ”ei koske yritystä, jonka kaupparekisteriin ilmoitetun toiminnan laatu tai toimiala on luontokuvaus- ja katselutoiminta”; tällaiseen yritykseen sovelletaan sen sijaan kuluttajaturvallisuuslainsäädäntöä. Juuri tämä pykälä erottaa kuvaajan metsästäjästä: sama haaska, jolta karhua ei saa ampua, on rekisteröidylle kuvausyritykselle laillinen työväline.

Pykälä ei silti ole vapaakirja. Vuoden 2025 muutoksen jälkeen ravintohoukuttimen sijaintipaikalla on oltava tiedot ylläpitäjästä yhteystietoineen, ja houkuttimesta on tehtävä paikkatietoineen ilmoitus Suomen riistakeskukselle. (Pykälä 34 a lisättiin lakiin vuonna 2017 ja sitä on muutettu vuosina 2019 ja 2025.)

Toinen taso koskee itse haaskamateriaalia. Se on eläinperäistä sivutuotetta, jota säätelee EU:n sivutuoteasetus: sen 18 artikla sallii toimivaltaisen viranomaisen hyväksyä luokan 2 ja 3 materiaalin käytön muun muassa luonnonvaraisten eläinten ruokintaan. Suomessa käytännön toteuttaa Ruokavirasto. Ruokaviraston mukaan haaskaa saa pitää nimenomaan luontokuvausta, eläinten tarkkailua ja pienpetojen metsästystä varten, ja tuoreimman muotoilun mukaisesti haaskaa ei saa käyttää ensisijaisesti sivutuotteiden hävittämiseen. Haaskanpitäjän on rekisteröidyttävä haaskaruokintapaikkarekisteriin ennen toiminnan aloittamista, rekisteröitävä jokainen paikka erikseen ja ilmoitettava toimitetut sivutuotteet kolmesti vuodessa kunnaneläinlääkärille. Ruokaviraston oma esimerkki vastaa tätä juttua täsmälleen: kun joku aikoo perustaa haaskapaikan valokuvatakseen karhuja ja muita petoja läheisen sikalan sianraadoilla, toimintaan ei tarvita Ruokaviraston lupaa, vaan aloitusilmoitus paikalliselle kunnaneläinlääkärille.

Lisäksi pätevät perussäännöt: haaskaan tarvitaan aina maanomistajan lupa, eikä metsästysvuokrasopimus riitä. Haaska on sijoitettava riittävän kauas asutuksesta ja retkeilyreiteistä, ja karhunmetsästyksen aikana luokan 2 sivutuotteiden käyttö on kielletty kyseisessä kunnassa.

Sama haaska, jolta metsästäjä ei saa ampua karhua, on rekisteröidylle kuvausyritykselle laillinen työväline – ja juuri tästä epäsuhdasta kiista kumpuaa.

Taudit: trikiini ja afrikkalainen sikarutto

Haaskanpidon tarkka sääntely ei ole byrokratiaa byrokratian vuoksi, vaan sen taustalla on tautiriski. Kaksi tautia nousee esiin.

Ensimmäinen on trikiini. Trikinellat ovat lihaa syövien nisäkkäiden loisia, joita esiintyy Suomessa melko yleisesti muun muassa karhussa, sudessa, ilveksessä, ketussa ja supikoirassa. Ihminen voi saada tartunnan syömällä huonosti kypsennettyä, tartuntakykyisiä toukkia sisältävää lihaa – ja viimeinen Suomessa todettu ihmisen trikinelloositapaus on 1970-luvulta, karhunlihasta saatuna. Kuvaajalle riski on lähinnä välillinen, mutta se selittää yhden haaskasäännön: saaliiksi saatujen pienpetojen ruhoja ei saa käyttää haaskana juuri trikiinin leviämisen estämiseksi. Olennaista on myös, että lihan pakastaminen ei tapa kaikkia trikiinilajeja, kuumentaminen sen sijaan tappaa.

Toinen on afrikkalainen sikarutto (ASF), sioille ja villisioille tappava tauti. Sen vuoksi haaskalla ei saa käyttää eläinperäisiä elintarvikkeita eikä ihmisten tai eläinten ravinnoksi jalostettuja tuotteita – koiran kuivamuonaa lukuun ottamatta – koska niihin voi liittyä ASF-tautiriski. Sallittua on sen sijaan esimerkiksi sikojen, porojen, hevosten ja siipikarjan raatoja sekä kasvatettua kalaa. Juuri tästä syystä moni kojuyrittäjä houkuttelee petoja kalalla: se on turvallista ja ahmalle herkkua.

Etiikka ja tottuminen: mitä tutkimus sanoo

Haaskakuvaus jakaa mielipiteitä myös kuvaajien kesken, eikä syyttä. Suomen Luonnonvalokuvaajien eettiset säännöt asettavat riman selväksi: kuvaaja asettaa aina luonnon edun oman etunsa edelle, ja jos ylläpitää ruokintaa, sen ei saa antaa muuttaa kohteen luontaista käyttäytymistä sille haitallisella tavalla – ruokinnan laadusta ja määrästä on huolehdittava niin, ettei se heikennä eläimen elämänlaatua tai terveyttä. Ja jos eläin hätääntyy läsnäolosta, on otettava etäisyyttä tai poistuttava.

Keskeinen käsite on tottuminen, ja siihen liittyy yleinen väärinymmärrys. Vertaisarvioitu, muun muassa Luken tutkijan Ilpo Kojolan kirjoittama katsaus erottaa toisistaan tottumisen (habituaatio) ja ravintoon ehdollistumisen. Ihmiseen tottunut karhu ei ole automaattisesti vaarallinen; päinvastoin, ihmiseen tottuneet karhut hyökkäävät tutkimusten mukaan epätodennäköisemmin. Vaarallista on ravintoon ehdollistuminen – tilanne, jossa eläin oppii yhdistämään ihmisen ruokaan. Juuri siksi kojukuvauksen perusratkaisut, automaattinen tai ihmisestä erotettu ruokinta ja piilossa pysyvä kuvaaja, ovat tärkeitä: ne estävät petoa liittämästä ruokaa ihmiseen. Sama katsaus muistuttaa mittasuhteista: 235 tarkastellusta karhunkatselualueesta vain kolmen läheltä löytyi ihmiseen kohdistunut karhun hyökkäys – noin 1,3 prosentista – eivätkä nekään liittyneet suoraan katselutoimintaan.

Suomalainen kokemus tukee tätä: haaskaruokinnan ei ole havaittu olevan suoraan yhteydessä niin sanottuihin ongelmakarhutapauksiin eikä aiheuttaneen konflikteja ihmisten ja karhujen välille. Se ei silti ole vaaratonta. Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes tarkasti syksyllä 2019 yhdeksän maan silloisista arviolta 25–30 palveluntarjoajasta ja katsoi, että lähelle suurpetoja päästävät kuvauskojut voivat aiheuttaa riskiä lähialueen asukkaille ja retkeilijöille; tarkastetut toimijat pystyivät kuitenkin esittämään kuluttajaturvallisuuslain mukaiset turvallisuusasiakirjat. Tukesin mukaan matkailija on suurimmassa vaarassa saapuessaan kojulle ja lähtiessään sieltä.

Ruokinnalla on myös hienovaraisempia vaikutuksia. Suomalaistutkimuksen mukaan karhun elinpiiri voi pienentyä ruokintapaikan lähellä, ja mitä pidempään ruokintaa on jatkettu, sitä varmemmin karhu käy siellä; konfliktit voivat jopa lisääntyä, jos ruokinta lopetetaan ja siihen tottuneet eläimet hakeutuvat ihmisten lähelle. Useiden yksilöiden ja lajien kokoontuminen samalle haaskalle voi kasvattaa tautien ja loisten tarttumisriskiä, ja on esitetty huoli siitä, etteivät petojen pennut ehkä opi kunnolla saalistamaan, jos ne käyvät tiheästi ruokinnalla. Kainuussa on viitteitä siitä, että hirvi- ja metsäpeurakannat ovat paikallisesti pienentyneet siellä, missä haaskaruokinta on tiheintä ja petokannat vahvoja. Häiriö ei myöskään aina näy päällepäin: esimerkiksi metsoilla ihmisen talviaikainen läsnäolo nostaa stressihormonitasoja, vaikka käytös ei näyttäisi muuttuvan.

Mitä tästä seuraa kuvaajalle? Vertaisarvioidun katsauksen johtopäätös on, ettei yhtä oikeaa reseptiä ole, vaan jokainen paikka on arvioitava erikseen. Haittoja voi pienentää huolellisuudella: rajaamalla ruokinnan ja kuvaajien määrää, pitämällä selkeät aikataulut ja tarjoamalla mieluiten luontaista ravintoa. Ja yksi asia on rehellistä sanoa etukäteen: eettisesti ei voida taata sataprosenttista todennäköisyyttä nähdä tiettyä lajia. Villieläin tulee haaskalle silloin kun tulee, jos tulee.

Tottunut karhu ei ole vaarallinen karhu – vaarallinen on se, joka oppii yhdistämään ihmisen ruokaan.

Itärajan kiista: villi länsi vai tärkeä elinkeino

Haaskanpidon ympärillä käydään Suomessa aitoa kiistaa, eikä se koske vain kuvausta. Maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah kuvasi alaa vuonna 2024 suorasanaisesti: ”Suurpetojen katselu- ja kuvaustoiminnan haaskanpitoa koskeva lainsäädäntö on epätäydellistä, hajallaan ja sen noudattaminen ja valvonta ovat haastavaa, mikä nostattaa ristiriitoja eri tahojen välille”. Tahoja on monta: luontokuvaajat, metsästäjät, viranomaiset, kunnat, luonnossa liikkujat ja porotalous. Ministeriö suunnitteli syksyllä 2023 työryhmää lakien selkeyttämiseksi, mutta sitä ei ollut vielä perustettu.

Yksi hankaluus on metsästyksen ja kuvauksen kausien törmääminen. Karhun metsästysaika alkaa loppukesästä – vuonna 2024 se oli 20.8.–31.10. – ja koska karhua ei saa ampua haaskalta, kuvausyrittäjät lopettavat ruokinnan ennen jahdin alkua. Silti karhut liikkuvat haaskan lähistöllä vielä senkin jälkeen, koska haju pysyy. Suomussalmelainen matkailuyrittäjä Jonna Seppänen on toivonut selkeää lainsäädäntöä: hänen mukaansa laki ei sano, kuinka kaukaa haaskasta karhun saa ampua, eikä siinä ole selvää rajaa. Sama epäselvyys näkyy metsästäjän puolelta. Metsästysjuridiikkaan perehtynyt asianajaja on kuvannut tilannetta ”veteen piirretyksi viivaksi” siitä, mikä on luvallista ja mikä ei: koska suojaetäisyyttä haaskaan ei ole ohjeistettu, karhunkaatoja on päätynyt esitutkintaan jopa 20 kilometrin päässä haaskalöydöstä, ja koska karhu on rauhoitettu, epäily lähtee usein törkeästä metsästysrikoksesta, vaikka kyse olisi luvallisesta jahdista. Itärajan lähimaastoissa on satamäärin luvitettuja haaskoja.

Tuorein kiistan kierros käydään Kuhmossa. Alkuvuonna 2026 Keskustan valtuustoryhmä esitti, että petojen talviruokinnan rajaamista selvitettäisiin, koska ruokinta muuttaa saatavilla olevan ravinnon määrää ja siten petokantoja. Kaupunki kutsui matkailutoimijat keskustelemaan, mutta valmistelussa on jo todettu, että viranomainen voi keskeyttää ruokinnan vain, jos siitä on välitöntä vaaraa terveydelle tai ympäristölle. Kuvausmatkailuyrittäjä Lassi Rautiainen puolustaa talviruokintaa: hänen mukaansa se on ”äärimmäisen tärkeää”, koska ruokinta pitää sudet ravinnon lähellä eivätkä ne silloin verota hirviä tai hakeudu muualle aiheuttamaan vahinkoa. Näin sama toimenpide – pedon houkuttelu haaskalle – näyttäytyy toiselle elinkeinona ja luonnonkuvauksen edellytyksenä, toiselle petokantoja vääristävänä häiriönä. Kysymys ei ole helppo, ja juuri siksi siitä kiistellään.

Kuvaajalle haaska on ainoa ikkuna suurpetoon, metsästäjälle epäselvä oikeudellinen ansa ja kuntapäättäjälle petokantoja vääristävä kysymysmerkki – kaikki katsovat samaa suota.

Usein kysytyt kysymykset