Kettu riistakamerassa: pesintä, pennut ja saalistuskäyttäytyminen

Toukokuinen yö hiekkaharjun rinteessä. Riistakamera nappaa liikkeen: emokettu solahtaa luolan suulta pimeään, ja hetkeä myöhemmin kolon reunalle nousee kuikuilemaan kaksi pientä, vielä kömpelöä pentua. Muutaman tunnin päästä sama emo palaa suussaan saalis, joka on isompi kuin se, minkä se itselleen söisi. Juuri tämä on se hetki, jonka moni riistakameran omistaja haluaisi tallentaa — ja juuri siinä on koko ketun kevään ja kesän tarina tiivistettynä yhteen ruutuun.

Ketun pesintä alkaa keskellä talvea, kun uros aloittaa kosiohaukun, ja huipentuu kesäalkuun, kun pennut tulevat esiin syntymäkolostaan. Tässä jutussa käydään läpi, mitä kamera pesäpaikalla oikeasti näyttää: milloin ja minne kettu pesii, miten pennut kehittyvät sokeasta pentueesta itsenäisiksi, miksi kettu hyppää päistikkaa hankeen myyrän perään, miltä kapinen kettu näyttää kuvassa — ja miten erotat ketun supikoirasta, joka päätyy samoihin kuviin yllättävän usein. Näkökulma on luontoharrastajan ja maanomistajan: mitä kannattaa katsoa, mitä kannattaa varoa ja mitä pesivä eläin ansaitsee.

Punaturkki, jonka kamera tunnistaa helposti

Kettu (Vulpes vulpes) on Suomen yleisin petonisäkäs ja samalla yksi helpoimmin tunnistettavista. Se on pienehkön koiran kokoinen: ruumiinpituutta 60–85 cm, tuuheaa häntää 35–55 cm ja painoa 5–8 kg. Turkki on useimmiten punertavan kellanruskea, kaula ja rinta valkeat, hännänkärki tavallisesti valkoinen ja jalat mustat. Korvat ovat pitkät ja suipot, ja tuuhean turkin alla eläin on itse asiassa siro ja kevytrakenteinen — suuri osa syksyisestä painovaihtelusta on rasvaa, ei runkoa. Näyttävän värityksen ansiosta kamera erottaa ketun muista lajeista lähes aina yhdellä silmäyksellä.

Jäljistä juttu on mutkikkaampi. Kuten muillakin koiraeläimillä, ketun jäljessä erottuu neljä varvasta, ja etukäpälä (5,5–7 cm) on takakäpälää (5–6 cm) suurempi. Koska kettu pitää varpaitaan tiiviisti yhdessä, jälki on pitkänomainen — mutta pelkän tassunpainalluksen perusteella kettua on ”erittäin vaikea – useimmiten mahdotonta – erottaa koirasta”. Varmin ero näkyy kulkutavassa: reilusti yli 90 prosenttia ketun jäljistä on ravijälkiä, ja ravatessaan kettu jättää loivasti polveilevan, lähes helminauhamaisen jälkijonon. Tämä sama helminauha erottaa sen myös supikoirasta, kuten kohta nähdään. Brittiläinen muistisääntö auttaa kuvaa tulkitessa: jos jäljen yli piirretyn vinoristin viivat eivät osu varvastyynyihin, kyseessä on kettu eikä koira.

Kettu on erinomainen sopeutuja, joka viihtyy erämaassa, viljelysmaisemassa ja kaupungin laidalla. Reviirin koko heittelee sen mukaan, paljonko ravintoa on tarjolla — muutamasta kymmenestä hehtaarista yli tuhanteen. Sama näkyy pohjoismaisessa GPS-aineistossa: 52 pannoitetun ketun elinpiirit vaihtelivat 0,95 neliökilometristä 44 neliökilometriin, ja tuottavan etelän ketuilla reviirit olivat noin nelinkertaisesti pienempiä kuin pohjoisen havumetsävyöhykkeen ketuilla. Suomessa sama gradientti näkyy tiheytenä: kettu on runsain Lounais-Suomessa, jossa talvitiheydeksi on arvioitu noin 0,3 kettua metsämaan neliökilometrillä, ja harvenee tasaisesti pohjoista kohti.

Punainen turkki ja valkokärkinen häntä erottaa ketun heti — mutta pelkkä tassunjälki ei, sillä sen voi sekoittaa koiraan.

Kiima-ajasta pesään: milloin ja minne kettu pesii

Ketun vuosi kääntyy pesintään jo keskellä talvea. Kiima alkaa, kun talvi kääntyy lopulleen, ja hämärässä sekä yöaikaan urokset intoutuvat kosiohaukkuun. Ketun äänivalikoima on tähän tarkoitukseen laaja — haukahduksia, ulvahduksia, kiljaisuja, vikinää — ja öinen kailotus lähimetsässä on juuri tätä. Parittelu ajoittuu Suomessa helmi-maaliskuulle, ja kantoaika on reilut 50 vuorokautta. Vankan vertailukohdan antaa japanilaistutkimus, jossa 130 naaraan aineistossa keskimääräinen kantoaika oli 52,1–53,3 vuorokautta — käytännössä sama ”reilu 50 vrk” kuin Luken luvuissa.

Pesäluola ei ole mikään palatsi. Kettu kaivaa oman luolansa usein hiekkaharjun rinteeseen tai vanhan soramontun reunaan, ja ketun luolastot ovat mäyrän vastaavia vaatimattomampia — tavallisesti vain yhdestä muutamaan suuaukkoa. Yhtä lailla käy vanha mäyränkolo, kallionrako tai rakennuksen alusta, ja samaa pesää voidaan käyttää vuodesta toiseen. Yksi tunnistettava piirre kuvassa ja maastossa on haju: kolon voi päätellä ketun asumaksi ympäristön pistävästä lemusta, sillä kettu merkitsee reviiriään ulosteella, ja suuaukon läheltä löytyy usein jätöksiä sekä aterioinnin jälkiä, kuten höyheniä ja luita. Yhtä koloa asuttaa yleensä vain yksi kettuperhe.

Pennut syntyvät maalis-toukokuussa, ja tyypillinen pentue on 3–8 poikasta. Peräti kahdeksan pennun pentue on iso — peer-reviewed-aineistoissa toteutuneet pentuekoot asettuvat useammin neljän-viiden tienoille, koska osa sikiöistä ja vastasyntyneistä menetetään. Luken havainto kannattaa pitää mielessä maastossa: jos kettukanta pidetään metsästyksellä pienenä, pentuekoko kasvaa — laji vastaa harvennukseen lisääntymällä tehokkaammin.

Riistakameran pitäjälle tärkein pesintäbiologian yksityiskohta on tämä: kettu ei hylkää pentujaan ihmisen hajusta, vaan siirtää ne tarvittaessa muualle. Kettuperheellä on juuri tällaisia siirtoja varten vaihtopesiä, ja emo raahaa pennut yksitellen niskasta kantaen uuteen paikkaan. Syy voi olla häiriö — tai vaikkapa liian runsas kirppukansa pesässä. Se tarkoittaa myös, että liian tungetteleva kamera tai toistuva käynti pesällä voi saada koko pentueen katoamaan yhdessä yössä.

Kettu ei hylkää pentujaan ihmisen hajusta — se siirtää ne. Liian tungetteleva kamera voi tyhjentää pesän yhdessä yössä.

Pennut: sokeasta pentueesta itsenäiseksi

Vastasyntynyt ketunpentu on avuton. Se painaa syntyessään noin 70–150 grammaa, on sokea ja kuuro, eikä pysty säätelemään ruumiinlämpöään ensimmäisten viikkojen aikana — siksi emo makaa luolassa pentujen ”lämpöpeittona” eikä juuri poistu. Monella on jo syntyessään valkoinen hännänkärki. Silmät ja korvat aukeavat 10–14 vuorokauden iässä, kolmen viikon tienoilla ilmestyy tumma kyyneljuova ja pentu alkaa hoiperrella kävelyä; siniharmaa silmien väri kääntyy kellanruskeaksi noin kolmessa kuukaudessa.

Tässä on syytä pitää kalenteri suomalaisessa keväässä. Brittiläisissä lähteissä pennut syntyvät maaliskuun puolivälin huipussa, mutta Suomen myöhäisempi kevät siirtää tapahtumat myöhemmäksi: pennut syntyvät maalis-toukokuussa ja tulevat esiin kolostaan vasta kesän alkaessa. Kehityksen järjestys on kuitenkin sama kaikkialla. Pennut tulevat ensi kertaa kolon suulle noin viiden viikon iässä, ja juuri silloin ne on helpoin bongata — iltahämärissä ja jopa keskellä päivää nuoret ketut kuikuilevat pesäkolon vaiheilla. Vieroitus on ohi 6–8 viikossa, ja 8–9 viikon ikäisinä pennut hylkäävät kolon ja siirtyvät makailemaan maan päälle tiheään kasvillisuuteen.

Ruokahuolto on koko perheen — ja joskus laajemmankin porukan — urakka. Molemmat vanhemmat osallistuvat poikasten hoitoon, ja Luken mukaan edellisvuoden tyttäret jäävät usein vanhempiensa reviirille auttamaan uusien jälkeläisten hoidossa lisääntymättä itse. Nämä ”auttajat” tuovat pennuille ruokaa, hoivaavat ja vartioivat niitä, ja poikkeustapauksissa voivat jopa imettää. Kannattaa silti pitää mielessä, että tutkijat ovat erimielisiä siitä, parantavatko auttajat todella pentujen eloonjääntiä: eteläruotsalaisessa aineistossa eloonjäänti oli itse asiassa parempi vuosina, jolloin auttajia oli vähän, ja tulkinta kallistuu siihen, että auttaminen on ryhmäelämän seuraus eikä sen syy — eräänlainen varajärjestely emon kuoleman varalle. Kamerakuvassa ilmiö näkyy joka tapauksessa konkreettisesti: samalla pesällä voi käydä useampi kuin kaksi aikuista kettua.

Se, mitä aikuiset tuovat kololle, kertoo oman tarinansa. Unkarilaistutkimus kosteikkoketuista osoitti, että emo noudattaa kahta eri strategiaa yhtä aikaa: se optimoi oman ruokavalionsa sen mukaan, mitä milloinkin on runsaimmin tarjolla, mutta valikoi pennuille korkeaenergistä ravintoa silloinkin, kun sitä on niukasti. Pennuille kannettu saalis oli säännönmukaisesti isompi kuin se, mitä aikuinen samalla alueella itselleen söi — usein iso jyrsijä tai vesilintu tai monta pientä myyrää kerralla, sillä sellainen kannattaa kuljettaa yhtenä lastina. Kolon eteen viety kokonainen saalis kuvassa on siis todennäköisemmin pennuille tuotua kuin emon omaa evästä.

Loppukesää kohti perhe hajoaa. Aikuiset tuovat ruokaa noin neljän kuukauden ikään asti, minkä jälkeen nuoret alkavat saalistaa omillaan, ja sukukypsyys saavutetaan noin kymmenen kuukauden iässä. Yksi käytöksen käännekohta kannattaa tuntea: aivan pienet pennut ovat leikkisiä ja pelottoman oloisia, mutta 8–15 viikon iässä ne muuttuvat aroiksi ja varautuneiksi kaikkea outoa, erityisesti ihmistä, kohtaan. Kamera ikuistaa juuri sen hetken, kun huoleton pentu alkaa oppia varovaisuutta.

Kolon eteen kannettu kokonainen saalis on kuvassa todennäköisemmin pennuille tuotua kuin emon omaa evästä.

Saalistus ja vuorokausirytmi: myyrähyppy ja pitkä työpäivä

Klassinen kysymys kuuluu: onko kettu yöeläin? Suomalaislähteissä se on ”hämäräaktiivinen ja liikkuu pääasiassa yöllä”, ja etenkin nuoria kettuja näkee aamu- ja iltahämärissä pelloilla myyriä pyytämässä. Todellisuus on kuitenkin joustavampi. Pohjois-Japanin havumetsässä tehdyssä kaksivuotisessa kamera-aineistossa punakettu luokiteltiin ympärivuorokautisesti aktiiviseksi — sen kuvia kertyi tasaisesti yöllä, päivällä ja hämärässä. Norjalainen tutkimuslaitos tiivistää saman käytännönläheisesti: kettu saalistaa yksin, useimmiten öisin ja hämärissä, mutta myös päiväsaikaan, jos se saa olla rauhassa. Riistakameran pitäjälle tämä on hyvä uutinen — ketun voi napata kuvaan mihin vuorokaudenaikaan tahansa — mutta se on syytä muistaa myös terveystulkinnassa: pelkkä päiväaktiivisuus ei ole sairauden merkki, vaikka se voi sitä joskus olla.

Näyttävin osa ketun saalistuksesta on myyrähyppy. Kun kettu paikantaa jyrsijän korkean heinikon tai lumen alta, se lähestyy hitaasti korvat pystyssä ja kallistaa päätään puolelta toiselle kuunnellen — sen korvat ”kääntyvät kuin lautasantennit”. Sitten se ponnistaa korkealle ja sukeltaa päistikkaa alas. PNAS-lehden tutkimus mittasi tämän tarkasti: kettu syöksyy lumeen 2–4 metriä sekunnissa, hyppää jopa 50–60 senttimetrin korkeuteen ja osuu pintaan kuono edellä. Kuulo on avainaisti — kettu paikantaa saaliin rapinan, jonka taajuushuippu on 2–10 kilohertsissä, jopa paksun lumen alta. Kapea, suippo kuono ei ole sattumaa: se pienentää iskuvoimaa niin, että eläin voi sukeltaa hankeen vahingoittumatta.

Yksi hypyn yksityiskohta on kiehtonut tutkijoita: kettu näyttää suosivan koillissuuntaa. Tšekkiläisessä aineistossa kirjattiin 84 villiketun 592 saalistushyppyä, ja ne suuntautuivat merkitsevästi koilliseen — korkeassa kasvustossa tai lumen alla peräti 74 prosenttia onnistuneista iskuista osui kapeaan sektoriin lähelle magneettista pohjoista, kun taas muihin suuntiin tehdyt iskut epäonnistuivat useimmiten. Suunta ei riippunut kellonajasta, vuodenajasta, pilvisyydestä eikä tuulesta, ja tutkijat esittivät — varovasti — että kettu käyttäisi maapallon magneettikenttää eräänlaisena etäisyysmittarina saaliiseen. Selitys on yhä hypoteesi, ei todistettu tosiasia, ja siihen liittyy oletus silmän magneettiaistista. Mutta jos kameraan tallentuu talvella toistuvasti samaan suuntaan ponnistava kettu, ilmiö ei ole mielikuvitusta.

Suurin osa ketun ruokapäivästä on kuitenkin arkisempaa. Aikuinen kettu tarvitsee noin puolesta kilosta kiloon ravintoa vuorokaudessa, mutta ei jaksa syödä kaikkea kerralla, joten se kaivaa ruokaa piiloon eri puolille reviiriään. Ravinto on monipuolista: pienjyrsijät ovat perusta, mutta listalle kuuluvat jänikset, linnut ja niiden munat, hyönteiset, kalat, marjat ja haaskat. Erityisen herkästi kettu verottaa maassa pesivien lintujen pesiä ja poikasia — mikä on osa syytä sen pyyntiin. Kettu on myös tapojensa orja: sillä on yksilöllisiä aikatauluja liikkumiseensa, ja tyypillinen yöllinen kulkusykli on noin kolme tuntia. Juuri tämä tekee riistakamerasta niin tehokkaan — kettu palaa samoille poluille, ja kärsivällinen kamera oppii sen reitin.

Joskus saalistus menee myös pieleen, ja sekin päätyy kuvaan. Vuosaaressa eräs asukas kuvasi ikkunastaan, kun tuttu kettu höristi korviaan lumihangella, ponnisti ilmaan ja sukelsi nokka edellä kohti myyrää — mutta hanki oli jäätynyt umpeen. ”Rassukka löi nenänsä useamman kerran siihen ja yritti kaivaa tassuillaan hiirtä sieltä”, kuvaaja kertoi; kettu joutui poistumaan tyhjin toimin. Se on koko myyrähyppy yhdessä epäonnistuneessa yrityksessä — ja tismalleen sellainen hetki, jonka riistakamera pesäpaikalla tai kulkureitillä voi napata.

Kettu palaa samoille poluille kolmen tunnin sykleissä — juuri siksi kärsivällinen kamera oppii sen reitin.

Riistakamera pesäpaikalla: mitä kamera näyttää — ja mitä ei

Kettu on nopea, ja siinä piilee kameran suurin sudenkuoppa. Skotlantilainen vertailututkimus testasi eri hinta- ja ikäluokan riistakameroita ja havaitsi, että vanhat, hitaan laukaisun ja lyhyen yönäön kamerat tunnistivat huonosti juuri nopealiikkeisiä petonisäkkäitä ja öisiä kohteita. Ero mallien välillä oli suurin nimenomaan ripeillä pedoilla, ei hitailla kasvinsyöjillä. Syy on mekaaninen: laukaisuviive tarkoittaa aikaa havainnon ja kuvanoton välillä, ja hidas laukaisu ehtii ottaa kuvan vasta, kun kohde on jo ohittanut kuva-alan; liian kapea tunnistuskulma taas jättää ravaavan ketun kokonaan väliin. Tästä käytännön nyrkkisääntö: pesä- tai kulkureittikameralta kannattaa vaatia nopeaa laukaisua ja kunnollista yönäköä, ja se osoitetaan hieman viistoon polkuun nähden, jotta nopeakin eläin ehtii kuvaan. Yksi lisävaroitus: hyvin vanhojen kameroiden näkyvä infrapunavälähdys eli ”hehku” voi karkottaa ketun — juuri arka peto on herkin sille.

Missä kamera loistaa, on kulkureittien ja pesäpaikkojen pitkäjänteinen seuranta. Pohjoismainen mange- eli kapitutkimus seurasi kettuja Kaakkois-Norjassa viiden vuoden ajan 305 kameralla, ja aineistoon kertyi 6 581 kettuhavaintoa — nimenomaan siksi, että kamera on ei-invasiivinen ja kärsivällinen tavalla, johon ihminen ei pysty. Suomessa vastaava aineisto on jo osa virallista riistatietoa: metsästäjillä on käytössään kymmeniä tuhansia riistakameroita, ja Oma riista -palvelun kautta kuvat voi liittää havainnoiksi, joita hyödynnetään kannanarvioinnissa. Tulevaisuuden visiona on tekoäly, joka poimii kuvavirrasta riistaeläimet automaattisesti — muun muassa suurpetojen pentuetietoja jo keväällä ja kesällä. Sama koskee vieraspetoja: Helmi-vieraspetohankkeessa lähes 300 riistakameraa on annettu pyyntiryhmille arvokkaiden lintuvesien ympärille.

Tässä on myös se kohta, jossa kameran pitäjän oma työmäärä kasvaa. Yksi pesäkamera voi lähettää satoja kuvia vuorokaudessa, ja valtaosassa niistä ei ole kettua vaan heiluva heinä tai ohi kulkeva vieras laji. Läpikäytävää kertyy nopeasti enemmän kuin ehtii katsoa.

Vaikka houkutus kuvata pentuja on suuri, pesärauha menee sen edelle — ja on myös laki. Metsästyslain mukaan riistaeläimen rauhoitusaikana pesintää tai poikasia ei saa häiritä, ja ketun rauhoitusaika osuu juuri pesintäkaudelle. Luonnonvalokuvaajien eettinen ohjeistus tiivistää saman: nisäkkäiden pesinnän häirintä on kielletty luonnonsuojelulailla, ruoan vienti pennuille on turvattava, eikä pihapiirissä pesivää eläintä saa mennä kuvaamaan ilman maanomistajan lupaa. Kaikkein tärkein sääntö koskee paikkatietoja: älä jaa pesäpaikan tarkkoja koordinaatteja. ”Jos yksi tai kaksi kuvaajaa käy silloin tällöin paikalla, niin pesintä voi onnistua. Kun paikalla käy päivittäin 20 kuvaajaa tai enemmän, niin silloin melko varmasti myös pesintä epäonnistuu”. Riistakameran etu on juuri tässä: se voi vahtia pesää silloinkin, kun ihminen pysyy kaukana.

Kamera voi vahtia pesää silloin, kun ihminen pysyy kaukana — se on pesärauhan paras ystävä, ei sen uhka.

Kapi: kun kettu näyttää kameralla huonokuntoiselta

Ennemmin tai myöhemmin pesäkameraan tallentuu kettu, jonka turkki on retkottava ja häntä lähes karvaton. Useimmiten kyse on kapista eli kettusyyhystä, jonka aiheuttaa nahan pintakerroksessa elävä mikroskooppisen pieni punkki, Sarcoptes scabiei. Punkki viettää koko elämänkiertonsa isäntäeläimen nahassa, ja pitkälle edenneessä taudissa nahka on karvaton, paksu, ryppyinen ja tumma, eläin nuolee ja raapii itseään ja haisee voimakkaan eltaantuneelle. Ketuissa muutokset näkyvät erityisesti kyljissä, takapäässä, hännässä ja raajoissa. Kettukapi levisi suomalaisiin kettuihin 1960-luvulla, ja nykyään sitä esiintyy jatkuvasti vaihtelevassa määrin koko maassa — yleisimmin juuri ketuissa ja supikoirissa.

Kuvassa varhaisin merkki on usein häntä. Terveellä ketulla häntä on tuuhea; kapisella se muistuttaa ”surkeaa ruotoa”, kuten eläinlääkäri asian tiivisti — ja tämä voi näkyä, vaikka muu turkki olisi vielä kohtuullinen. Sama pätee toisinpäin: kapinen eläin voi olla aluksi hyväkuntoisen ja jopa pulskan näköinen, joten pelkkä hyvä turkki ei takaa tervettä eläintä. Ajan myötä tauti kuluttaa: hoitamattomana kapinen kettu voi kuihtua kuoliaaksi, ja tautiin kuollaan tavallisesti 2–4 kuukaudessa.

Kapilla on myös kameran kannalta kiinnostava käyttäytymisvaikutus. Pitkälle sairastunut kettu menettää kuntoaan ja saalistuskykyään, hakeutuu helpon ravinnon perässä rohkeasti asutuksen liepeille ja tulee siksi kuvatuksi tavallista useammin — ja lähempänä ihmistä. Norjalaisaineisto vahvisti tämän: pahasti kapiset ketut löytyivät todennäköisimmin lähempää asutusta talvella, kun luonnon ravintoa oli niukasti. Kapi ei kuitenkaan riehu tasaisesti, vaan etenee pieninä paikallisina purkauksina, ja leviää suorassa kosketuksessa tai epäsuorasti esimerkiksi jaetuista pesäkoloista. Norjalaistutkimuksen viiden vuoden kamera-aineistossa kapin näennäinen esiintyvyys oli keskimäärin 3,15 prosenttia — eli kapinen kettu on kuvissa vähemmistö, mutta ei harvinaisuus.

Terveysasia koskee myös kameran pitäjää ja tämän lemmikkejä. Kapi tarttuu ulosteista, pesäkolon suulta ja kuolleista eläimistä, ja se voi tarttua sekä koiraan että ihmiseen. Ihmisellä tartunta on yleensä ohimenevä — punoitusta ja kutinaa, joka menee itsestään ohi — mutta koiraa ei kannata päästää tutkimaan raatoja tai ulosteita maastossa, ja kuollutta kettua tai supikoiraa siirrettäessä pitää käyttää suojakäsineitä. Jos kamera paljastaa pahasti kapisen ketun kiertelemässä pihapiiriä, viisainta on jättää se rauhaan ja tarvittaessa olla yhteydessä paikallisiin metsästäjiin — ei ryhtyä käsittelemään eläintä itse.

Terveellä ketulla on tuuhea häntä; kapisella se on kuin surkea ruoto — usein taudin ensimmäinen merkki kuvassa.

Kettu vai supikoira? Näin erotat ne kameralla

Ketun pesäkameraan tallentuu ennemmin tai myöhemmin toinenkin koiraeläin: supikoira (Nyctereutes procyonoides). Se on Kaakkois-Aasiasta 1900-luvun alkupuolella idästä levinnyt haitallinen vieraslaji, joka hyödyntää pesänään usein juuri ketun tai mäyrän vanhoja luolia — joten samasta kolosta voi hyvinkin löytyä molempia. Erottaminen on kuvassa onneksi helppoa, kun tietää mitä katsoa.

Kettu on pitkäraajainen, siro ja punainen, hännänkärki valkoinen ja korvat pitkät ja suipot. Supikoira on päinvastainen tyyppi: matalajalkainen ja tanakka, väritykseltään mustan ja harmaanruskean kirjava, ja sen tunnistaa parhaiten kasvojen tummasta naamiokuviosta. Korvat ovat pienet ja pyöreäkärkiset, ja lyhyiden jalkojen takia liikkuminen näyttää kömpelöltä ”lyllertämiseltä”. Kokoluokka on mäyrän: pituutta 45–70 cm, painoa 3–9 kg. Jos kuvassa näkyy jälkiä, ratkaisee kulkutapa: ketun jälkijono etenee loivasti polveilevana helminauhana, kun taas supikoiran lyhytjalkainen ja levävarpainen jälki mutkittelee päämäärättömämmin eikä ”koskaan ole kettumaista loivasti polveilevaa helminauhaa”.

Vuorokausirytmikin auttaa. Samassa japanilaisessa kamera-aineistossa, jossa punakettu oli ympärivuorokautisesti aktiivinen, supikoira luokiteltiin yöeläimeksi — eli keskellä päivää kuvattu koiraeläin on todennäköisemmin kettu kuin supikoira. Lisävihjeitä antavat naapurilajit: mäyrän kasvoissa kulkevat pystysuuntaiset mustavalkoiset viirut supikoiran vaakasuoran naamion sijaan, ja pesukarhulla olisi rengasraidallinen häntä — mutta sitä ei toistaiseksi tavata Suomen luonnossa.

Miksi erolla on väliä? Supikoira on merkittävä maassa pesivien lintujen saalistaja, ja kevään sekä kesän pesimäaikaan sen ravintona ovat linnunmunat ja -poikaset. Helsingin yliopiston ja Aarhusin yliopiston kolmivuotisessa keinopesäkokeessa riistakamerat paljastivat supikoiran yleisimmäksi nisäkäspedoksi kaikissa tutkituissa ympäristöissä — se tuhosi pesiä niin rannoilla, metsissä, maaseudulla kuin kaupungissakin. Kamera ei siis ole vain kettuseurannan väline: se on myös tapa dokumentoida, kuka oikeasti käy lintujen pesillä. Ja toisin kuin kettu, supikoira on haitallisena vieraslajina metsästettävissä koko maassa ympäri vuoden.

Keskellä päivää kuvattu koiraeläin on todennäköisemmin kettu; supikoira on yöeläin, joka lisäksi lyllertää siellä missä kettu ravaa.

Kanta ja laki lyhyesti

Kettu on Suomessa yleinen ja elinvoimainen. Saalistilastojen perusteella metsästyskauden jälkeen maassa elää arviolta 70 000–90 000 kettua, ja vuosisaalis on suuruusluokkaa 50 000–60 000 yksilöä. Kanta ei ole vakaa vuodesta toiseen, vaan seuraa myyräkantojen vaihtelua: hyvinä myyrävuosina naaraat tuottavat suuria pentueita. Vaihtelu näkyy myös tuoreimmissa laskennoissa — talven 2026 lumijälkilaskennassa ketun jälkitiheydet olivat koko maassa liki puolittuneet edellisvuoteen verrattuna. Yksittäistä ”nykyistä” lukua kannattaakin lukea vuoteen sidottuna, sillä kyse on jatkuvasti heilahtelevasta kannasta.

Kannanseuranta nojaa riistakolmioiden lumijälkilaskentoihin, ja riistakamerakuvat ovat tulossa yhä vahvemmin osaksi tätä aineistoa Oma riista -palvelun kautta. Kettu on riistalaji, ja sen metsästysaika vaihtelee alueittain: Lapissa 1.8.–30.4. ja muualla Suomessa 1.8.–14.4.. Nämä ajat on syytä tarkistaa kulloinkin voimassa olevasta asetuksesta, sillä metsästysajoista säädetään valtioneuvoston asetuksella. Olennaisinta tämän jutun kannalta on, että rauhoitusaika osuu juuri pesintäkaudelle — ja rauhoitusaikana pesintää ja poikasia ei lain mukaan saa häiritä. Se on hyvä muistisääntö riistakameran pitäjälle: silloin kun pesällä on eniten katsottavaa, eläimillä on myös vahvin oikeus rauhaan.

Usein kysytyt kysymykset