Metso, teeri ja pyy: näin tunnistat metsäkanalinnut ja seuraat soidinta riistakameralla

Suomen metsien vaikein lintutunnistus ei ole harvinaisen tikan erottaminen toisesta. Se on aivan tavallinen tilanne: ruskeankirjava kanalintu pyrähtää lentoon kankaan reunasta, ja sinun pitäisi sanoa, oliko se koppelo eli naarasmetso vai naarasteeri. Nämä kaksi voivat mennä sekaisin kokeneellakin metsästäjällä. Ja jos tunnistuksen tekee riistakameran ruudusta, käytettävissä ei ole edes sitä vihjettä, jonka kokoero antaisi elävässä maastossa.

Metso, teeri ja pyy — ja pohjoisempana riekko — ovat Suomen metsäkanalinnut. Ne ovat samaa lajiryhmää, ne kaikki soivat keväällä, ja niitä lasketaan samoilla riistakolmioilla. Mutta koirasta ja naarasta erottaa toisistaan valovuosien ero, lajit erottaa toisistaan ennen kaikkea koko, ja soidinkäyttäytyminen vaihtelee metson mahtipontisesta ryhmäsoitimesta pyyn ohueen vihellykseen. Tämä juttu käy läpi tunnistuksen — koko, puku, jäljet, ääni — ja sen jälkeen soitimen: milloin, missä ja miten sitä voi seurata riistakameralla häiritsemättä lintuja. Lopuksi katsotaan, mitä riistakolmioiden tuoreimmat luvut kertovat siitä, kuinka näillä linnuilla oikeastaan menee.

Neljä metsäkanalintua — koko ratkaisee ensin

Aloita koosta, niin pääset pitkälle. Metsäkanalinnut ovat keskenään niin eri kokoisia, että pelkkä silmämääräinen arvio karsii vaihtoehdot yleensä yhteen tai kahteen.

Metso on suurin kanalintumme. Koiras on pääosin musta, noin 95-senttinen ja painaa 4–5 kiloa; naaras eli koppelo on vain kolmasosan koiraan koosta, kellanruskea ja kirjava. BirdLifen mittaus antaa koiraan pituudeksi nokasta pyrstön kärkeen 75–90 senttiä ja naaraan noin 60 senttiä. Koirasmetson tunnistaa tummasta väristä ja järeästä olemuksesta; lentoon lähtiessään se aiheuttaa suorastaan rymisevän äänen.

Teeri on keskikokoinen: koiras painaa vähän yli kilon ja naaras vähän alle. Koirasteeren erottaa jo kaukaa — se on metallinkiiltoisen sinimusta, sillä on kirkkaanpunainen heltta silmän päällä, tunnusomainen lyyramainen pyrstö ja valkoiset siipijuovat, jotka vilkkuvat lennossa. Teeri on yhdessä pyyn kanssa runsain kanalintumme, ja se pesii lähes koko maassa Tunturi-Lappia lukuun ottamatta.

Pyy on pienin metsäkanalintumme, vain runsaan puolikilon painoinen (270–430 g) ja hieman kesykyyhkyä isompi. Se on yleissävyltään harmahtava, alapuolelta valkea ja tummien sekä ruosteenruskeiden suomukuvioiden kirjoma; päälaella on pieni töyhtö, jota lintu usein kohottelee. Koiraalla on jyrkkärajaisesti musta kurkku ja valkoiset ”viikset”, naaraalla kurkku on vaalea. Pyy on piilotteleva tiheikön lintu, ja sen näkee harvoin — läsnäolon paljastaa yleensä ääni, johon palataan tuonnempana.

Riekko on neljäs metsäkanalintu, mutta se on erikoistapaus: sen puku vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Talvella riekko on lähes kokonaan lumivalkoinen, vain pyrstö on musta; kesällä se on täplikkään kellanruskea, mutta siivet ja vatsa pysyvät valkoisina. Koiraalla on kaikissa puvuissa punainen ihopoimu silmän päällä. Riekko on nykyään pohjoisen lintu: suurimmat tiheydet ovat Pohjois-Lapissa, ja eteläisestä Suomesta se puuttuu käytännössä kokonaan.

Aloita koosta: metsäkanalinnut ovat niin eri kokoisia, että silmämääräinen arvio karsii vaihtoehdot lähes aina yhteen.

Koppelo vai naarasteeri? Metsän vaikein tunnistus

Koiraat ovat helppoja. Vaikeus alkaa naaraista, sillä ne ovat kaikki saman ruskeankirjavia — ja pahin pari on koppelo ja naarasteeri, jotka voivat mennä yllättävän helposti sekaisin. Läheltä katsottuna erot ovat kuitenkin selvät, ja ne kannattaa opetella, koska ne toimivat myös riistakameran ruudusta.

Ensimmäinen ero on koko ja rakenne. Koppelo on luonnollisesti naarasteertä selvästi kookkaampi ja rotevampi; sillä on paksumpi kaula ja jykevämpi pää, ja usein siltä erottuu komea ”leukaparta”. Kokoeron arviointi voi silti olla vaikeaa, jos vertailukohtaa ei ole vieressä — ja kamerakuvassa sitä harvoin on.

Siksi tärkein yksittäinen tuntomerkki on siipijuova. Teerellä, myös naaraalla, on valkoinen siipijuova, joka vilkkuu lennossa. Koppelolta se puuttuu kokonaan. Toinen ratkaiseva merkki on rinta: puussa tai maassa istuvan koppelon näkyvin tuntomerkki on lähes kuvioton, voimakkaan ruosteenoranssi kurkku ja rinta. Naarasteerellä koko alapuolen pohjaväri on tasaisen ruskea, ja tummat kuviot ovat pienempiä ja heikompia — yleisvaikutelma on koppeloa yksivärisempi. Kolmas vihje on hartioissa: koppelolla on valkeiden täplien muodostamat ”henkselit”, jotka teerellä ovat heikot tai puuttuvat.

Poispäin lentävästä linnusta kannattaa katsoa pyrstöä. Koppelon pyrstö on pitempi ja pyöreäkärkisempi, ja levitettynä sen reunat erottuvat ruosteenruskeina muusta selästä; naarasteerellä pyrstö on lievästi lovipäinen. Nämä samat tuntomerkit — koko, siipijuova, rinnan väri, pyrstön muoto — toimivat myös riistakameran ruudusta, kun kokoeroa ei voi arvioida elävästä linnusta.

Jäljet ja jätökset — mitä maasto kertoo

Kaikki metsäkanalinnut jättävät maastoon jälkiä, ja koska lajit ovat eri kokoisia, myös jäljet ovat eri kokoisia. Jälki on usein ainoa merkki, jonka piilottelevasta linnusta saa — ja se on myös se tieto, jota kamerakuva ei anna.

Koirasmetson jälki on helppo erottaa jo pelkän koon perusteella: jälkipainallus on noin 15 cm pitkä ja askeleen pituus noin 50 cm. Koppelon jälki on yli puolet pienempi, noin 10 cm, ja sen erottaminen teeren jäljestä voi olla joskus hankalaa. Teeren jälki on 8–9 cm; teerikukon jälki on kanan jälkeä suurempi, mutta sukupuolen päätteleminen jäljen koosta on epävarmaa harjaantuneellekin. Pyyn jälki on noin 5 cm, ja sen askel on keskimäärin hieman teeren askelta pitempi — noin 25 cm — koska pyy liikkuu säännöllisesti lyhyin juoksupyrähdyksin. Riekon jäljessä on oma erikoisuutensa: jalat ovat varpaita myöten höyhenpeitteiset, joten 4–5 cm:n jälki näyttää suttuiselta ja epätarkkarajaiselta.

Ulosteet auttavat myös. Metson uloste on noin 5 cm pitkä, runsaan senttimetrin paksuinen, ja siinä näkyvät talviravinnon männynneulaset selvästi. Koppelon uloste on hieman pienempi, ja sukupuolen voi usein päätellä ulosteen koosta. Teeren uloste muistuttaa metson ulostetta pienempänä. Talvella kannattaa katsoa myös lumelle: teeret ja usein muutkin kanalinnut yöpyvät kiepeissä eli lumikoloissa, joihin ne sukeltavat suoraan lennosta ja kaivavat metrin parin tunnelin. Kiepin pohjalta löytyy ulostekasa — merkki siitä, että lintuja on ollut paikalla.

Jälki on usein ainoa merkki, jonka piilottelevasta linnusta saa — ja juuri se tieto, jota kamerakuva ei koskaan anna.

Soidin: metsäkanalintujen kevätnäytelmä

Keväällä metsäkanalinnut kokoontuvat soitimelle, ja silloin niiden käyttäytyminen paljastaa lajin yhtä varmasti kuin puku. Tässä on kuitenkin iso jako: metso ja teeri ovat moniavioisia ryhmäsoidinlintuja, kun taas pyy ja riekko elävät pareittain.

Metson soidin on kevään mahtavin lintunäytelmä. Se ajoittuu huhtikuulle ja on kiihkeimmillään huhtikuun lopun ja toukokuun alun varhaisina aamuina. Koiraat saapuvat soidinpaikalle aamuhämärissä, ja voimakkain kukko — valtakukko — asettuu soidinpaikan keskelle. Muut kukot mittelevät voimiaan sen ympärillä, ja koppelot valitsevat parittelukumppaninsa parhaiten menestyneistä kukoista. Aluksi koppelot tarkkailevat soidinta kauempaa ja tulevat lähemmäs soitimen edetessä; päivällä soidinpaikka on hiljainen. Soidin huipentuu paritteluihin valtakukon kanssa vapun tienoilla. Metso viihtyy muuten yksikseen ympäri vuoden — koiraat ja naaraat tapaavat oikeastaan vain keväisillä soidintantereilla.

Teeren soidin on toisenlainen. Koiraat kokoontuvat yhteisille soidinareenoille avosoille, metsäpelloille ja järvenjäille. Vanhoilla kukoilla on soidinalueella omat reviirinsä; nuoret kukot pysyttelevät laidoilla eivätkä osallistu soitimeen. Mitä enemmän kukkoja alueella on, sitä paremmin se houkuttelee naaraita. Teeren soidinääni on pitkään jatkuvaa, nousevaa ja laskevaa pulputusta, kukerrusta ja suhahteluja — hyvillä paikoilla se kuuluu kauas. Teerellä on myös syyssoidin: heinäkuussa osa kukoista aloittelee sen, ja se on kiihkeimmillään syyskuussa. Varsinainen kevätsoidin ajoittuu maalis–toukokuulle ja huipentuu teerelläkin vapun tienoille.

Pyy ja riekko rikkovat kaavan. Pyy on yksiavioinen, ja poikkeuksellisesti myös koiras osallistuu pesintään — riekon ja kiirunan tavoin, mutta toisin kuin metso- ja teerikoiras. Pyyn soidin on vaatimaton: koiras esittää hentoa, tiaismaista vihellystä keväällä ja syksyllä, ja äänen voi kirjoittaa muotoon ”tiiii tii-ii tittiittittittitti”. Viheltävän pyyn voi jopa yrittää houkutella esiin vastaamalla sille itse tai käyttämällä pyypilliä. Riekko taas on yksiavioinen, ja sen soidin alkaa jo kevättalvella: koiras päästää räkättäviä huutosarjoja ja lentoon lähtiessään usein tunnusomaisen ”nauravan” räkätyksen.

Kevään sää vaikuttaa siihen, kuinka soidin kääntyy poikasiksi. Pienet kanalinnun poikaset tarvitsevat kehittyäkseen hyönteisravintoa, jota on parhaiten tarjolla lämpimissä oloissa, joten poikastuotto onnistuu parhaiten, kun loppukevät ja alkukesä ovat lämpimät. Ilmiö on monimutkaisempi kuin ”lämmin on hyvä”: norjalaisessa 38 vuoden tutkimuksessa kevätlämpötilat nousivat eniten huhtikuussa, ja vaikka kevään alku aikaistui lähes kolme viikkoa, parittelun huippu aikaistui vain 4–5 päivää — ja pesintämenestys itse asiassa parani sekä metsolla että teerellä. Poikaset ovat silti hyvin herkkiä kylmyydelle ensimmäisten 3–4 vuorokauden ajan kuoriutumisen jälkeen. Toinen kohtalonkysymys on myyräkanta: kun myyriä on vähän, monet maapedot siirtyvät saalistamaan maassa pesivien lintujen munia ja poikasia. Juuri tämä yhdistelmä — kylmä alkukesä ja myyrävähyys — painoi metson ja riekon poikastuoton kesällä 2025 seurantahistorian matalimpiin lukemiin.

Metso ja teeri ovat moniavioisia ryhmäsoidinlintuja; pyy ja riekko elävät pareittain, ja niillä myös koiras hoitaa pesää.

Riistakamera soidinpaikalla — näin seuraat häiritsemättä

Soidin on juuri se hetki, jolloin metsäkanalinnut ovat näyttävimmillään — ja juuri se hetki, jolloin niitä ei saisi häiritä. Tässä riistakamera on parhaimmillaan, sillä se ratkaisee ristiriidan: näet soitimen olematta itse paikalla.

Miksi häiriö on niin vakava asia? Soidin on lintujen lisääntymisen kannalta olennainen, ja soidinpaikalla linnut häiriintyvät helposti. RSPB:n ohjeen mukaan jos häiriö osuu huhtikuun ja toukokuun alun ratkaisevaan jaksoon, linnut saattavat jättää parittelematta kokonaan. Ohjeet on kirjoitettu ihmiselle, joka menee itse katsomaan: pysy vähintään sadan metrin päässä, älä lähesty soidinpaikkaa jalan, saavu paikalle ennen aamunkoittoa äläkä lähde ennen kuin soidin on laantunut. Huomaa, että osa RSPB:n ohjeista koskee Britannian lainsäädäntöä; Suomessa metsäkanalintujen soidinpaikoilla ei ole vastaavaa lupamenettelyä, mutta häiriön biologia on sama.

Riistakamera kääntää ongelman päälaelleen. Kun kamera on paikallaan, sinun ei tarvitse olla. Tästä on jo vakiintunut esimerkki: keväällä 2018 Keski-Suomen Metsoparlamentti vei liiketunnistimella varustetut riistakamerat Petäjäveden metsään edellisvuoden soidinkeskukseen, ja kamerat lähettivät viiden sekunnin teräväpiirtovideoita lintujen toimista. Idea perustuu metson paikkauskollisuuteen: jos valtakukko ei ole vaihtunut, parittelu tapahtuu samalla kummulla kuin edellisvuonna, aivan kameroiden edessä. Riistapäällikkö Olli Kursulan sanoin ”tunnelma soidinpaikalla tiivistyy huhtikuun loppua kohti, kun naaraat saapuvat soidinpaikalle tositarkoituksella katsastamaan kukkojen kuntoa”. Vielä pidempään on pyörinyt BirdLife Suomen lintulive metson soitimelta: kallioisella männikköalueella sijaitseva soidinpaikka on ollut käytössä yli 30 vuotta, ja jo vuonna 1991 siellä oli ainakin viisi soivaa kukkoa.

Kameran sijoittamisessa kannattaa noudattaa samaa varovaisuutta kuin jalan liikkuvan. Vie kamera paikalleen soidinkauden ulkopuolella, mieluiten edellisen kevään tunnetun soidinkeskuksen liepeille, ja jätä lintujen rauha. Soidinkeskus on usein hyvin pieni — parittelut tapahtuvat metsolla usein alle aarin kokoisella alalla — joten muutama harkittu kamerapaikka kattaa sen paremmin kuin päivittäinen käynti maastossa. Kuvakulman ja korkeuden valinta ratkaisee lopputuloksen Riistakameran sijoittaminen aloittelijalle: korkeus, kulma ja suunta.

Yksi varoituksen sana. Metson soidinpaikkojen tarkat sijainnit eivät ole julkista tietoa, ja siihen on syynsä. Jos löydät soidinpaikan, pidä sijainti omana tietonasi ja ilmoita se tarvittaessa maanomistajalle tai Metsähallitukselle, älä yleisölle. Erityisesti niin sanottua ”hullua metsoa” — metsien pirstoutumisen vuoksi lajikumppaneistaan eristynyttä, pelotonta yksilöä, joka voi käydä ihmisenkin kimppuun — ei kannata houkutella kenenkään pihaan.

Riistakamera kääntää ongelman päälaelleen: kun kamera on paikallaan, sinun ei tarvitse olla.

Näin löydät ja tunnistat soidinpaikan

Ennen kuin kameran voi viedä soidinpaikalle, paikka pitää löytää. Se ei ole helppoa, mutta ei mahdotontakaan — Keski-Suomen Metsoparlamentti on koonnut siitä käytännön ohjeet, joita kannattaa seurata.

Lähde liikkeelle rajaamalla. Metson soidinpaikat sijaitsevat sopivassa maastossa yleensä noin kahden kilometrin välein, joten tieto lähiseudun tunnetuista soitimista auttaa paikantamaan uudet. Vastoin yleistä luuloa soidinmetsän ei tarvitse olla vanhaa: soitimia kannattaa etsiä jo noin 30 vuoden ikäisistä, ensiharventamattomista männiköistä, kunhan yhtenäistä metsää on vähintään kymmeniä hehtaareja. Vanhat metsät ovat monin paikoin pirstoutuneet metsolle liian pieniksi kuvioiksi, joten soidinpaikkoja löytyy yhä useammin nuorista metsistä.

Maastossa huomio kiinnitetään jälkiin ja jätöksiin, ja työ aloitetaan jo maaliskuun lopulla tai huhtikuussa sopivalla kelillä. Ohut lumikerros hangella helpottaa jälkien tarkastelua. Kaikkein paljastavimpia ovat siivenvetojäljet lumessa — ne kertovat, että metso on soinut paikalla — mutta pelkkä kävelyjälkikin kannattaa panna merkille. Maastosta erottuvat kumpareet kannattaa aina tarkistaa, sillä ne ovat mieleisiä soidinkohtia, ja hakomis- eli yöpymispuut, joiden juurella on ulosteita, kertovat metson elinalueesta; soidinpaikka on usein lähistöllä. Varsinaisen soidinkeskuksen paikantaa parhaiten vapun tienoilla: silloin liikutaan hiljaa aamuyön tunteina ja kuulostellaan metson vaimeaa soidinlaulua, jonka ilmahypyt kuuluvat tyynellä säällä kauimmaksi.

Ammattilaiset tekevät saman työn järjestelmällisesti. Metsähallitus tarkastaa metson soidinpaikkoja joka kevät valtion monikäyttömetsissä: valtion mailla on noin 2 500 paikkatietojärjestelmään merkittyä soidinta, joista noin viidesosa tarkastetaan vuosittain. Asiantuntijat lähtevät maastoon jo aamuyöllä, ennen kuin metsot saapuvat soitimeen, ja liikkuvat kävellen, suksin tai kelkalla. Paikalla selvitetään, onko soidin edelleen toimiva ja missä sen keskus on — kokoontuvatko linnut vahvalle pääsoitimelle vai heikommalle sivusoitimelle. Soidinpaikat myös elävät: ne vaihtelevat luontaisesti esimerkiksi valtakukon vaihtuessa, ja hylätyksi epäilty paikka tarkastetaan kolmena keväänä peräkkäin ennen kuin se merkitään toimimattomaksi. Toisaalta hyvä paikka voi olla hämmästyttävän pysyvä: eräs Keski-Suomen soidin oli tarkastuksissa edelleen toiminnassa lähes 20 vuoden jälkeen. Juuri tämä pysyvyys tekee riistakamerasta järkevän: kerran löydetty soidinkeskus tuottaa havaintoja vuodesta toiseen.

Kuinka monta lintua metsässä on? Riistakolmiot ja kannan tila

Riistakamera näyttää yksittäisiä lintuja, mutta koko kannan tilan mittaamiseen tarvitaan järjestelmällisempi menetelmä. Suomessa se on riistakolmio — yksi maailman arvostetuimmista riistanseuranta-aineistoista, ja kokonaan vapaaehtoisten pystyttämä.

Riistakolmio on tasasivuinen kolmio, jonka jokainen sivu on 4 kilometriä, joten laskentalinjaa kertyy 12 kilometriä. Sama kolmio pysyy paikallaan vuodesta toiseen, vaikka alueella tehtäisiin hakkuita — juuri siksi menetelmä mittaa myös metsätalouden vaikutukset. Metsäkanalintuja on laskettu riistakolmioilla vuodesta 1988, ja koko maan kattavaksi järjestelmäksi verkosto vakiintui vuonna 1989. Laskenta tehdään heinä–elokuun vaihteessa kolmen hengen ryhmässä, joka etenee tasaisena rintamana niin, että keskimmäinen suunnistaa ja ketju laskee linnut yhteensä 60 metriä leveältä kaistalta. Koiraa ei saa käyttää apuna. Ensisijaisia laskettavia lajeja ovat juuri metso, teeri, pyy ja riekko, ja lisäksi kirjataan lehtokurppa, metsäjänis ja karhu.

Havainnot merkitään vakiintuneilla tunnuksilla, ja ne kertovat samalla lajien pesimätavoista: N on naaras, K koiras, O sukupuoleltaan tuntematon ja p poikanen. Metsopoikue merkitään esimerkiksi ”metso N + 4p”, koska metso- ja teerikukot eivät osallistu poikueen hoitoon; pyyllä ja riekolla sen sijaan molemmat emot voivat olla poikasten seurassa, jolloin merkitään vaikkapa ”pyy NK + 6p”. Menetelmä ei näe kaikkea: ruotsalaistutkimuksen mukaan aikuisista metsoista ja teeristä havaitaan noin 60 %, mutta emonsa kanssa liikkuvat poikueet löytyvät lähes sadan prosentin todennäköisyydellä. Kesällä 2025 tulokset perustuivat 801 lasketun kolmion tietoihin.

Mitä luvut sitten kertovat? Luonnonvarakeskuksen kesän 2025 laskennassa metso- ja teerikantojen maltillinen lasku jatkui ja pyykanta pysyi ennallaan, mutta riekolla väheneminen oli jyrkkää:

Metsäkanalinnuille on ominaista, että kannat aaltoilevat jaksoittain: monilla alueilla teerikanta noudattaa noin 6–7 vuoden sykliä. Siksi yksittäistä vuosilukua ei kannata lukea trendinä. Teeri on tästä hyvä esimerkki laajemminkin: säännöllinen seuranta aloitettiin 1964, ja siitä lähtien teerikanta on pienentynyt ainakin puoleen — mutta sen luontainen 6–7 vuoden syklisyys katosi 1990-luvulla. Laajassa mittakaavassa teeri ei silti ole uhanalainen: Euroopan kanta on arviolta 2,45–4,08 miljoonaa aikuista yksilöä, ja laji on luokiteltu elinvoimaiseksi, vaikka se monin paikoin taantuu.

Riistakolmio on kokonaan vapaaehtoisten pystyttämä — ja yksi maailman arvostetuimmista riistanseuranta-aineistoista.

Metsästys, suojelu ja rauhoitus

Riistakolmioiden luvuilla on suora seuraus: ne määräävät, kuinka pitkään näitä lintuja saa metsästää. Tämä sitoo koko ketjun yhteen — vapaaehtoisen laskennasta ministeriön asetukseen.

Heinä–elokuun laskennat analysoidaan heti, ja niiden perusteella Suomen riistakeskus valmistelee esityksen metsästysajoiksi maa- ja metsätalousministeriölle, joka antaa asetuksen. Tärkein tekijä on lajin kannan pitkän aikavälin kehityssuunta, jota metson, teeren ja pyyn osalta tarkastellaan viimeisen 21 vuoden ajalta. Jos metsästys sallitaan, se alkaa vuosittain 10. syyskuuta. Käytännössä metson, teeren tai pyyn syksyinen metsästysaika on yksi, kaksi tai kolme kuukautta alueen kannankehityksen mukaan, ja erittäin huonossa tilanteessa laji rauhoitetaan alueella kokonaan. Jos aikaa lyhennetään, se tehdään aina kauden loppupäästä — perusteena on, että nuorten lintujen luontainen kuolleisuus on alkusyksystä suurta ja suuri osa alkukauden ”säästetyistä” linnuista kuolisi joka tapauksessa. Saalistutkimusten mukaan jopa 70–85 % metsäkanalintusaaliista kertyy ensimmäisen jahtikuukauden aikana, joten metsästysajan pituuden kaksinkertaistuminen ei kaksinkertaista saalista.

Syksy 2025 näytti, miten järjestelmä reagoi romahtavaan kantaan. Koska riekon taantuma jatkui laajalla alueella, ministeriö esitti riekon metsästyksen kieltämistä koko maassa kolmea Ylä-Lapin kuntaa — Enontekiötä, Inaria ja Utsjokea — lukuun ottamatta. Samalla teeren metsästysaikaa lyhennettiin laajalti kahteen kuukauteen ja Keski-Suomessa vain yhteen, ja pyyn metsästys kiellettiin kokonaan Kymenlaaksossa. Metson ja teeren talvimetsästys jäi vain rajatuille, vahvan kannan alueille Lapissa.

Metsäkanalinnut ovat siis riistalajeja, mutta niitä metsästetään kannan ehdoilla. EU:n lintudirektiivissä metso on samaan aikaan sekä liitteen I laji, jonka elinympäristöjä on erityisesti suojeltava, että liitteen II laji, jota saa kansallisen lainsäädännön mukaan metsästää. Tässä ei ole ristiriitaa: kestävä metsästys ja elinympäristöjen turvaaminen ovat saman kolikon kaksi puolta. Juuri siksi soidinpaikkojen kartoitus, riistakolmiolaskennat ja häiriötön kameraseuranta palvelevat lopulta samaa päämäärää — sitä, että metso, teeri ja pyy soivat suomalaisessa metsässä myös ensi keväänä.

Usein kysytyt kysymykset