Petolinnut riistakameralla: näin tunnistat kotkat ja haukat haaskalla

Kevättalven aamu, ja haaskalle viritetty riistakamera on tallentanut yön ja aamun aikana satoja ruutuja. Valtaosassa on korppeja ja variksia. Sitten yhdessä kuvassa istuu jokin iso, ruskea lintu, joka täyttää puolet ruudusta ja saa viereiset varikset näyttämään varpusilta. Kotka – mutta kumpi? Ja onko se vanha vai nuori? Juuri tähän epäröintiin törmää jokainen, joka pitää talvella haaskaa tai kuvauskojua: petolintu on selvästi kuvassa, mutta laji jää arvoitukseksi.

Hyvä uutinen on, että tunnistus nojaa lähes aina neljään asiaan: kokoon, siluettiin, siihen istuuko vai lentääkö lintu – ja ikäpukuun. Näistä viimeinen on se, joka useimmin kompastuttaa, sillä nuori kotka näyttää aivan eri linnulta kuin vanha. Iso osa ”oudoista” kotkahavainnoista on yksinkertaisesti nuoria lintuja, joiden puku ei vielä ole aikuisen. Kun nämä neljä pitää mielessä, kamerakuvan petolinnut asettuvat järjestykseen.

Suomessa haaskalla käyviä päiväpetolintuja on kourallinen. Ytimessä ovat kaksi kotkaa, maakotka (Aquila chrysaetos) ja merikotka (Haliaeetus albicilla), sekä haaskan ahkerimmat siivoojat, korppi ja varis. Näiden ohella ruutuun eksyy talvella myös kanahaukka ja avomailla hiirihaukka, varpushaukka ja pohjoinen piekana. Käydään laji kerrallaan läpi se, mikä erottaa ne toisistaan rakeisessakin yökuvassa – ja lopuksi se, mitä laki sanoo haaskasta ja kamerasta.

Ketkä petolinnut oikeasti käyvät haaskalla

Kaikki petolinnut eivät ole haaskalintuja. Osa on läpikotaisin eläviä saalistajia, osa taas ottaa mielellään valmiin aterian, jos sellainen tarjoutuu. Haaskakameran vakiokuvasto määräytyy pitkälti tämän eron mukaan.

Selvimmin haaskalle kuuluvat kotkat. Lajiportailla kuvataan osuvasti, että kotkat pyydystävät saaliinsa yleensä maasta, mutta ”ne voivat tyytyä myös haaskoihin”. Merikotkalle raato on suorastaan elämäntapa: se syö WWF:n mukaan ”muun muassa kaloja, lintuja ja haaskoja”, ja talvella osuus kasvaa. Kaikkein suorimmin asian ilmaisi ornitologi Martti Hario jo vuonna 1974 kotkien talviruokintaa käsitelleessä artikkelissaan: ”Komeasta ulkonäöstään huolimatta merikotka on huono metsästäjä. Talvisin se elää usein pitkiä aikoja haaskojen varassa”. Sama pätee osin maakotkaan, joka pohjoisessa turvautuu talvella raatoihin, kun elävää riistaa on niukasti.

Haukoista kanahaukka on osa-aikainen haaskavieras. Sen talviravinnossa nisäkkäiden – oravien ja jänisten – osuus kasvaa, ja lajiportaan mukaan ”haaskatkin kelpaavat”. Muut haukkamme ovat ensisijaisesti eläviä saalistajia: hiirihaukka ja piekana ovat myyränpyytäjiä ja varpushaukka pikkulintujen jahtaaja. Niitä voi silti nähdä haaskakameran laajemmassa kuvassa, sillä raato houkuttelee paikalle myös niiden saaliseläimiä. Käytännön todiste löytyy keskipohjalaiselta kuvaushaaskalta, jolle kertyi vuosien mittaan ”maakotkia, merikotkia, haukkoja, ahmoja, kettuja ja peltopyitä” – koko petojen ja haaskalintujen kirjo samassa paikassa.

Ahkerimmin raatoa kuluttavat kuitenkin varislinnut. Korpille ”haaskaravinto on erityisen tärkeää”, ja se löytää kuolleet eläimet tehokkaasti toimien luonnon siivoojana. Talvisin korppeja voi kertyä raadolle kymmenittäin, ja Hario laski aikoinaan yhdellä sisämaan maakotkahaaskalla enimmillään ”peräti 80 yksilöä” korppeja kerralla.

Miksi juuri talvi on kotkien haaska-aikaa? Kun järvet ja meri jäätyvät ja lumi peittää maan, elävän saaliin pyytäminen käy työlääksi, ja raato on varma ateria. Ilmiö on niin vahva, että se on aikoinaan valjastettu suojelutyöhön: merikotkan pelastaminen 1970-luvulla perustui juuri talviruokintaan, jossa vapaaehtoiset raahasivat vuosikausia lihaa luodoille ja kallioille. Näin ihmisen ylläpitämä haaska on vuosikymmeniä ollut se paikka, jossa suomalainen ylipäätään näkee kotkan läheltä.

Kotkan näkee harvoin saalistamassa, mutta talvella haaskalla sen näkee syömässä – siksi juuri raato on paikka, jossa kotkalajit oppii tuntemaan.

Kotkat: maakotka ja merikotka

Kaksi kotkalajiamme ovat molemmat valtavia lintuja, ja juuri siksi niiden erottaminen tuottaa päänvaivaa. Pelkkä koko ei riitä: lajien siipien kärkivälit menevät päällekkäin. Merikotka on niistä isompi – se on LuontoPortin mukaan Suomen pitkäsiipisin lintu, jonka kärkiväli on 2–2,4 metriä, kun maakotkalla se on noin 1,9–2,25 metriä. Mutta yksittäisestä kuvasta tuota eroa on mahdoton mitata. Ratkaisu on muodossa.

Paras yksittäinen lähde tähän on petolintututkija Dick Forsman, joka on kiteyttänyt erot siluettiin. Kaartelevan linnun ääriviivoista näkee eniten:

Merikotkan olemus on lentävän oven olemus: pitkä kaula ja iso nokka työntyvät eteen, lyhyt pyrstö taakse, ja koko lintu näyttää LuontoPortin kuvausta lainaten ”lentävältä matolta”. Maakotka taas muistuttaa suurennettua haukkaa – lajiportaankin mukaan ”kotkat muistuttavat leveine siipineen ja lyhyehköine pyrstöineen jättiläiskokoisia hiirihaukkoja”, ja maakotkalla tuo hiirihaukkamaisuus näkyy parhaiten pitkän viuhkapyrstön ansiosta.

Istuvasta linnusta ratkaisee nokka ja pää. Merikotkalla on suhteettoman iso, korkea nokka ja vanhalla linnulla se on kirkkaankeltainen; maakotkan pää on pienempi ja siro, ja vanhalla linnulla niska hohtaa kullankeltaisena. Näitä piirteitä pääsee kamerakuvassa usein arvioimaan paremmin kuin lentokuvassa, koska haaskalla lintu istuu paikallaan.

Yksi asia kannattaa pitää mielessä koko ajan: nämä muototuntomerkit kuvaavat aikuisia lintuja. Nuori kotka voi näyttää hämmentävän erilaiselta – ja siihen mennään seuraavaksi.

Kahta kotkaa ei erota koosta vaan muodosta: merikotka on lentävä ovi, maakotka pitkäpyrstöinen jättihaukka.

Ikäpuku: nuori vai vanha kotka

Kotkalla kestää vuosia saavuttaa aikuispuku. Lajiportaan mukaan nuoret ”saavat aikuispuvun vähitellen neljän–viiden vuoden aikana”, ja juuri tänä siirtymäaikana suurin osa tunnistushankaluuksista syntyy. Kannattaa siis lukea ikä ennen kuin lukkiutuu lajiin.

Merikotka vaalenee iän myötä. Nuori lintu on tumma ja kirjava; Sääksisäätiön mukaan ”nuoret merikotkat ovat viisi ensimmäistä elinvuottaan tummia ja kirjavia, kunnes saavuttavat pesimäiän ja saavat valkoisen pyrstön”. Vanhan merikotkan tunnistaa vaaleasta ruumiista, lumivalkoisesta pyrstöstä ja keltaisesta nokasta – nämä yhdessä tekevät siitä helpon erottaa lähes samankokoisesta maakotkasta. Nokan, vahanahan ja silmän värikin kertovat iän: vanhalla ne ovat keltaiset, nuorella nokka on musta, vahanahka vihertävänruskea ja silmä ruskea. Kaikenikäisillä merikotkilla koivet eli sääret ovat sen sijaan keltaiset.

Maakotka kulkee vastakkaiseen suuntaan: nuori on kontrastisempi kuin vanha. Nuorella maakotkalla on LuontoPortin kuvauksen mukaan laajalti valkoinen pyrstöntyvi, jonka kärjessä on leveä musta vyö, sekä valkoiset laikut käsisiiven tyvellä. Vanhalla linnulla nämä valkoiset kentät ovat kadonneet, väri on tasaisempi vaaleanruskea ja niska kullankeltainen. Forsman lisää tähän lentokuvan: nuorella maakotkalla valkoiset laikut ovat ”yhtenäiset” siiven ulko-osassa niin ylä- kuin alapinnalla, kun nuoren merikotkan siivistä ne puuttuvat ja valkeaa on lähinnä kainaloissa. Kolmannen vuoden aikana merikotkan kirjavuus vähenee ja lintu muuttuu vähitellen tasaisen ruskeaksi.

Tästä seuraa yksi käytännön kultainen sääntö kameran äärellä. Kun ruudussa on kotka, jonka väritys ei tunnu istuvan mihinkään ”oppikirjan” kuvaan, kyse on lähes varmasti nuoresta linnusta – ei kolmannesta lajista. Ruotsalainen kotkatutkimuskin muistuttaa, että ikäpukujen välimuodot ovat aidosti vaikeita ja että kentällä joudutaan usein tyytymään ikähaarukkaan (”3–4 vuotta”) tai pelkkään merkintään ”aikuinen” tai ”esiaikuinen”, kun sulkien siirtymävaihe on kesken. Jos siis ammattilainenkin jättää iän auki, sinun ei tarvitse ratkaista sitä yhdestä yökuvasta.

Väärän värinen kotka ei ole uusi laji vaan nuori lintu – ikäpuvun lukeminen ratkaisee useammin kuin lajien vertailu.

Haukat: kanahaukasta piekanaan

Haukat ovat kotkia pienempiä, ja niiden keskinäinen tunnistus menee ennen kaikkea koon ja rakenteen mukaan. Neljä lajia kannattaa tuntea.

Kanahaukka (Accipiter gentilis) on kookas, tanakka ja isopäinen metsähaukka, jonka rinta työntyy sepelkyyhkymäisen voimakkaasti esiin. Naaras on selvästi koirasta isompi: koiras on 49–56 cm pitkä ja siipiväli 90–105 cm, naaras 58–64 cm ja siipiväli 108–127 cm. Lennossa kanahaukalla on lyhyet, leveät siivet ja pitkä pyrstö, ja se näyttää ”ristin muotoiselta”, kun taas pienempi varpushaukka on enemmän ”T:n muotoinen”. Istuvan linnun parhaita merkkejä ovat valkea, tiheään poikkijuovainen alapuoli, tuhkanharmaa yläpuoli ja räikeän valkoinen silmäkulmajuova tummaa päälakea vasten. Kanahaukka on Suomessa yhä silmälläpidettävä laji, ja sen kanta on noin 5 000 paria; vainottu se on ollut rajusti – täysrauhoitus tuli vasta vuonna 1989, ja tapetun linnun ohjeellinen korvausarvo on 757 euroa.

Varpushaukka (Accipiter nisus) on maan yleisin päiväpetolintu, 7 000–10 000 paria. Se on pieni ja lyhytsiipinen: koiras vain 29–34 cm ja siipiväli 59–64 cm, naaras 35–41 cm ja siipiväli 67–80 cm. Koiras painaa noin 150 g, naaras 270 g – kaukana kanahaukan kilosta. Haaskalle varpushaukka ei tule syömään raatoa, mutta se saattaa vilahtaa kameran ohi pikkulintuja jahdatessaan.

Hiirihaukka (Buteo buteo) on keskikokoinen avomaan kaartelija, 48–56 cm ja siipiväli 110–130 cm. Sen tunnistaa massiivisesta, kotkamaisesta olemuksesta ja pieneltä näyttävästä pyöreästä päästä; kaartaessaan se pitää siipiään lähes vaakatasossa tai hieman yläviistossa ja pyrstö on levällään. Väritys vaihtelee paljon, tummanruskeasta vaaleaan. Laji on taantunut ja luokiteltu vaarantuneeksi.

Piekana (Buteo lagopus) on pohjoinen hiirihaukan vastine, ”Lapin vastine etelän hiirihaukalle”. Se on 53–64 cm pitkä ja siipiväli 130–150 cm. Piekana on erikoistunut myyriin ja tunturisopuleihin, ja hyvinä jyrsijävuosina se on tavallinen näky tunturimaastossa; se lekuttelee eli pysyy paikallaan siipiä vinhasti iskien pitkiäkin aikoja. Suomessa piekana on erittäin uhanalainen.

Vaikea pari ovat juuri hiirihaukka ja piekana, sillä vaalea hiirihaukka on ”perusolemukseltaan hyvin piekanan näköinen”. Erot löytyvät yksityiskohdista. Piekanan varmin tuntomerkki on valkoinen pyrstöntyvi ja sen kärjessä tumma vyö. Lisäksi piekanalla on varpaisiin saakka höyhenpeitteiset koivet, kun hiirihaukalla sääri on paljas. Muita erottavia piirteitä ovat siiveniskujen nopeus, siipien muoto ja pituus suhteessa ruumiiseen, rinnan tumma juova sekä siiven taipeen mustat laikut. Kamerakuvassa juuri pyrstön tyven väri ja jalkojen höyhenpeite ovat ne, joihin kannattaa tähdätä.

Haukoissa koko kertoo lajin: kanahaukan tanakkuus, hiirihaukan ja piekanan keskikoko ja varpushaukan pienuus asettavat ne heti järjestykseen.

Korppi ja varis: haaskan siivoojat ja kokovertailun mitta

Korppi ja varis eivät ole petolintuja, mutta ne kuuluvat haaskakameran vakiokuvastoon niin tiiviisti, että ne on syytä osata – jo senkin takia, että ne tarjoavat mittatikun kotkan koolle samassa ruudussa.

Korppi on maailman suurin varislintu, selvästi varista kookkaampi ja roteva. Se on kokonaan kiiltävänmusta, ja sen nokka on poikkeuksellisen järeä. Tärkein tuntomerkki löytyy kuitenkin lennosta: pitkä, selvästi kiilakärkinen pyrstö. Tämä on olennaista petolintujen tunnistuksen kannalta, sillä korppi kaartelee mielellään korkealla ja voi silloin muistuttaa petolintua – riista.fi:n sanoin se on tällöin ”sekoitettavissa petolintuihin”, mutta ”pitkä kiilapyrstö ja voimakas nokka paljastavat kuitenkin lajin, vaikkei linnun värejä näkisikään”. Haaskalla korppi on ahkerimmillaan: sille haaskaravinto on ”erityisen tärkeää”.

Varis on pienempi ja kaksivärinen: tuhkanharmaa vartalo erottuu jyrkästi mustasta päästä, kurkusta, siivistä ja pyrstöstä. Kaksi eroa korppiin on hyvä muistaa. Ensiksi väri: varis ei ole kokomusta. Toiseksi pyrstö: variksen pyrstön kärki on suora, korpin kiilamainen. Lisäksi variksen siivenkärjet harittavat lennossa selvästi sormimaisiksi, eikä varis juuri kaartele korkealla korpin tapaan.

Kamerassa nämä kaksi tuovat myös hyödyllisen mittakaavan: kun kotka istuu variksen tai korpin vieressä, kokoero kertoo heti, ettei kyseessä ole haukka vaan kotka. Ja kun ruudussa on pelkkiä variksia ja korppeja, se on usein merkki siitä, että kotka on lähellä mutta ei vielä uskaltanut laskeutua – mihin palataan seuraavaksi.

Kuka määrää haaskalla

Haaskalla vallitsee järjestys, ja se järjestys on itsessään tunnistuksen apuväline. Kun tietää, miten linnut käyttäytyvät toisiaan kohtaan, osaa lukea ruutua paremmin.

Kotkista maakotka on ylivoimainen pomo, vaikka se onkin merikotkaa pienempi. Äkäslompololainen kotkien talviruokkija Vesa Kaulanen kuvasi Ylelle eroa värikkäästi: kun maakotka ilmestyy sadan metrin päähän, korpit kaikkoavat, sillä ”maakotkalla on auktoriteettia” – se on ”kuin Fonzie, tukka geelillä laitettu ja nahkatakki päällä”, kun taas paikalle eksyvä merikotka on ”vähän semmonen raukka ressukka koulukiusattu”, jota korpitkin vain tönivät syrjemmälle. Riitatilanteessa isompi merikotka saisi kyytiä maakotkalta. Sama arvojärjestys näkyy tutkimuksessa: ruotsalaisessa kotka–poro-selvityksessä todetaan, että vaikka maakotka on vallitseva laji, merikotkien kerääntymät voivat silti nopeasti kuluttaa alueen ravinnon loppuun.

Miksi merikotka sitten häviää arvovallassa isommalle koolleen huolimatta? Osin kyse on luonteesta ja saalistustaidosta. Merikotka on pohjimmiltaan haaskan ja kalan hyödyntäjä; sen jalkojen ja kynsien rakenne tekee ison nisäkkään kouraisemisesta tehotonta, joten se turvautuu raatoihin sen sijaan että saalistaisi suurta riistaa aktiivisesti. Maakotka taas on tehokas saalistaja, joka käyttää kynsiään aktiivisesti tappamiseen; sen lumessa käyttämä tekniikka isoa saalista vastaan on kuvattu liukuhyökkäykseksi ja pyrstöllä ohjatuksi takaa-ajoksi.

Tästä seuraa tärkeä varoitus kamerakuvan tulkintaan. Kotkan läsnäolo raadolla ei todista, että se olisi tappanut eläimen. Ruotsalaistutkijat huomauttavat, että kotkat ovat purjelentotaitonsa ansiosta usein ensimmäisiä paikalle saapuvia petoja, joten kotka voi olla raadolla jo kauan ennen kuin ihminen tai muu peto ehtii paikalle – vaikkei se olisi eläintä itse tappanut. Sama tutkimus muistuttaa, että lajitkin sekoitetaan helposti keskenään, jolloin merikotka saatetaan virheellisesti tulkita maakotkan tekemäksi saalistukseksi. Kamerakuva kertoo siis luotettavasti, kuka raadolla kävi – mutta ei sitä, kuka sen tappoi.

Vielä yksi haaskan käyttäytymisvihje kannattaa tuntea. Kotka on varovainen laskeutuja, ja Hario havaitsi jo 1970-luvulla, että lokkien, varisten ja korppien saapuminen haaskalle itse asiassa auttaa: kun pienemmät linnut ruokailevat rauhassa, kotkat ”keksivät paikan ja luottavat sen turvallisuuteen”. Ruutu täynnä variksia voi siis olla esinäytös sille, että kotka on tulossa. Hario pani merkille myös lintujen luonne-erot: sisämaan maakotkat olivat ”aroja ruokavieraita”, kun taas rannikon nuoret maakotkat käyttäytyivät ”ällistyttävän tyhmänrohkeasti” – nuoruus näkyy siis myös rohkeutena, ei vain puvussa.

Haaskalla suurin ei ole pomo: pienempi maakotka komentaa isompaa merikotkaa, ja korppiparvi on usein merkki siitä, että kotka on jo lähellä.

Näin luet petolinnun riistakameran ruudusta

Kun tuntomerkit ovat hallussa, jäljelle jää itse kameratyö: miten lukea laji rakeisesta, usein mustavalkoisesta ruudusta. Muutama periaate auttaa.

Käytä hyväksesi sitä, että lintu istuu. Lentokuvassa ratkaisevat siluetti ja siipien asento, mutta haaskalla lintu on useimmiten paikallaan – ja silloin pääsee lukemaan niitä yksityiskohtia, joita taivaalta ei erota: nokan koon ja värin, pään ja niskan sävyn, pyrstön ja pyrstöntyven värin, jalkojen höyhenpeitteen. Juuri nämä erottavat vanhan ja nuoren kotkan sekä hiirihaukan ja piekanan.

Lue väri varoen yökuvassa. Infrapunasalaman mustavalkoruudussa ”valkoinen” ja ”tumma” eivät käänny suoraan päiväväreiksi: vanhan merikotkan valkoinen pyrstö ja nuoren maakotkan valkoiset siipilaikut voivat molemmat hohtaa vaaleina, vaikka linnut ovat eri lajia ja eri-ikäisiä. Nojaa siksi ensin muotoon ja kokoon ja vasta sitten vaaleus–tummuus-kontrastiin. (Tämä on jutun oma käytännön päätelmä siitä, mikä tuntomerkeistä kestää yöruutuun; lähteet käsittelevät päivänvaloa, eivät infrapunakuvausta.)

Anna ajan ratkaista. Yhdellä haaskalla käy talven mittaan yllättävän monta yksilöä. Hario näki kolmen talven aikana haaskoillaan ”vähintään 18 merikotkaa ja 16 maakotkaa” – eli sama kamera tallentaa ennen pitkää sekä vanhoja että nuoria molempia lajeja, ja vertailu helpottuu, kun kuvia kertyy. Riistakamera on tähän erinomainen väline, ja sitä myös hyödynnetään tutkimuksessa: ruotsalais-suomalais-norjalainen kotkahanke on kerännyt riistakamera-aineistoa maakotkan kannanparametrien arviointiin vuodesta 2017.

Yksi asia kannattaa muistaa: kotka saattaa suhtautua kameraan kuin tunkeilijaan. Keski-Pohjanmaalla maakotka suivaantui kuvausjärjestelyihin ja nappasi riistakameran kynsiinsä; kuvaaja epäili, että liiketunnistimen ”kilahtava ääni” sai linnun ärsyyntymään. Kamera kannattaa siis sijoittaa riittävän kauas ja suojata hyvin.

Yhden talven haaskakuvasato voi olla tuhansia ruutuja, joista valtaosassa on korppeja, variksia tai tyhjää lunta. Juuri tässä tekoälypohjainen lajintunnistus säästää eniten aikaa.

Jos vasta harkitset kameran virittämistä haaskan tai kuvauskojun äärelle, aloita asennuksen ja kuvakulman perusteista Näin estät riistakameran varastamisen: lukot, kotelot ja fiksu sijoittelu. Yökuvan laatuun ja infrapunasalaman valintaan kannattaa myös tutustua, jos tunnistus takkuaa hämärässä Valkohäntäpeura riistakameran edessä: tunnistus, kanta ja seuranta.

Riistakamera, haaska ja laki

Petolintujen kuvaaminen haaskalla koskettaa kahta säädeltyä asiaa: riistakameran sijoittamista ja itse haaskanpitoa. Molemmissa on hyvä tuntea perusteet.

Riistakamera. Yksityinen maanomistaja voi asentaa riistakameran omalle tontilleen, kunhan huolehtii, ettei se vahingossakaan kuvaa naapurin pihaa tai yleistä tietä. Valtion mailla sen sijaan tarvitaan lupa: Metsähallitus linjasi joitakin vuosia sitten, ettei kameraa saa laittaa valtion maalle ilman lupaa, eikä lupia juuri myönnetä muuhun kuin esimerkiksi tutkimukseen. Metsähallituksen erätarkastaja kytkee ilmiön suoraan kameroiden yleistymiseen: ”Samalla kun ovat yleistyneet riistakamerat, ovat yleistyneet myöskin haaskat maastossa”, ja haaskanpitoa koskevat omat säännöksensä.

Petolinnut ovat rauhoitettuja. Maakotka on rauhoitettu koko Suomessa, ja myös sen pesäpuu on rauhoitettu; merikotka on rauhoitettu. Kotkien pesäpuiden ympärille on määritelty suojaetäisyydet toiminta-aikoineen – maakotkalla 1 000 metriä, merikotkalla 500 metriä. Käytännössä tämä koskee harvemmin haaskakuvaajaa kuin luontokuvaajaa, mutta periaate on hyvä tuntea: suuret, entisaikoina vainotut petolinnut ovat erityisen herkkiä häirinnälle, eikä pesintää saa häiritä. BirdLife muistuttaa, että sama koskee myös harrastusta – ”pesintöjä ei saa häiritä nähdäkseen lintuja paremmin tai saadakseen parempia kuvia”, eikä drooneja saa lennättää pesinnän häiriytyessä.

Korppi ja varis ovat lain silmissä eri asemassa kuin petolinnut. Varis on rauhoittamaton laji, jolla on vain alueellinen pesimäaikainen rauhoitus. Korppi on koko maassa rauhoitettu luonnonsuojelulailla – paitsi poronhoitoalueella, jossa se on rauhoittamaton lintu ja rauhoitettu vain pesimäaikana 10.4.–31.7.. Nämä statukset selittävät osaltaan, miksi juuri poronhoitoalueella korppi ja kotkat kohtaavat ihmisen niin usein.

Historiallinen perspektiivi auttaa ymmärtämään, miksi petolinnut ylipäätään ovat harvinaisia näkyjä. Vielä vuonna 1868 keisari Aleksanteri II:n asetus luokitteli kotkan, huuhkajan, haukan ja kalasääsken vahingollisiksi ”ryöstölinnuiksi”, joiden tappamisesta maksettiin tapporahaa. Myöhemmin 1900-luvun jälkipuoliskolla DDT romahdutti petolintujen lisääntymistä, kunnes myrkyn käyttö kiellettiin 1970-luvun puolivälissä. Se, että haaskakamera tänään tallentaa kotkia, on suoraa seurausta vainon loppumisesta ja määrätietoisesta suojelusta – muun muassa poronhoitoalueen korvausjärjestelmän uudistuksesta vuonna 1998, joka lopetti maakotkan aktiivisen vainon.

Kamera, joka tänä talvena tallentaa kotkan haaskalla, tallentaa samalla suojelun onnistumisen – laji, joka vielä sukupolvi sitten oli vainottu ja myrkytetty, on taas ruudussa.

Usein kysytyt kysymykset