Riistakamera ja tietosuoja: mitä laki sanoo kuvista

Riistakamera on pohjimmiltaan liiketunnistin, jossa on laukaisin – eikä liiketunnistin erota eläintä ihmisestä. Se tekee työnsä: jokin astuu sensorin kartioon, infrapuna laukeaa, ja kortille jää päivämäärä, kellonaika ja kuva. Jos kuvassa on hirvi, kyse on riistatiedosta. Jos kuvassa on ihminen – retkeilijä, naapuri, toinen metsästäjä tai juuri se puitasi katkova tunkeilija, jonka toivoit jääväsi kiinni – kyse on henkilötiedosta, eikä valokuva siitä hetkestä enää kuulu pelkästään kameran asettajalle. Se kuuluu osittain myös kuvatulle.

Tähän koko kysymys kiteytyy, ja harva asettaa sen oikein. Kysymykseen ”loukkaako riistakamera yksityisyyttä?” ei ole yhtä vastausta, koska ei ole yhtä riistakameraa. On se, joka kuvaa vain omaa aidattua pihaa. On se, joka roikkuu metsästysseuran vuokraamalla maalla. On se valtion metsässä, ja on se jokamiehenoikeuden piiriin kuuluvalla polulla, jota kuka tahansa saa kulkea. Ne ovat neljä eri oikeudellista maailmaa, ja raja täysin sallitun ja rangaistavan välillä kulkee juuri niiden keskeltä. Kannattaa siis lakata etsimästä ”sitä sääntöä” ja ryhtyä ajattelemaan tilanteittain.

Milloin riistakamera ”näkee” ihmisen

Lähtökohta on määritelmä, ei kielto. GDPR – eli yleinen tietosuoja-asetus (EU) 2016/679, jota Suomessa luetaan yhdessä kansallisen tietosuojalain kanssa – koskee henkilötietojen käsittelyä, ja kuva, josta tunnistettu tai tunnistettavissa oleva ihminen erottuu, on henkilötieto. Kuvien tallentaminen, säilyttäminen ja käyttö kameralla on siis ilman muuta käsittelyä. Niin kauan kuin riistakamera näkee vain eläimiä, lehtiä ja runkoja, huolta ei ole. Ongelma syntyy sillä sekunnilla, kun ruutuun ilmestyy tunnistettava ihminen.

Kansallinen tietosuojalaki ei tähän tuo omaa kamerapykälää. Se ”täsmentää ja täydentää” asetusta ja sen kansallista soveltamista – eikä koko 39 000 merkin laista löydy sanaa ”kamera” kertaakaan. Sama pätee itse asetukseen: kameravalvonta ei ratkea yhdestä lainkohdasta, vaan yleisten sääntöjen soveltamisesta, jota tietosuojavaltuutettu ohjeistaa. Ja valtuutetun toimiston oma lähtökohta on jyrkkä: kameravalvonnan harjoittaja ”käsittelee henkilötietoja kamerajärjestelmän avulla ja on siksi rekisterinpitäjä”, eikä tallenteiden säilytysajalla ole tähän vaikutusta – ”myös ei-tallentavassa kameravalvonnassa on kyse henkilötietojen käsittelystä”.

Asetus jättää kuitenkin yhden täsmällisen varauloskäynnin: sitä ei sovelleta käsittelyyn, ”jonka luonnollinen henkilö suorittaa yksinomaan henkilökohtaisessa tai kotitalouttaan koskevassa toiminnassa”. Tämä on niin kutsuttu kotitalouspoikkeus, ja sen läpi kulkee – tai jää kulkematta – suuri osa yksityisistä riistakameroista. Kaikki lepää yhden sanan varassa: yksinomaan.

Kuinka ahtaasti tuo sana on ymmärrettävä, ratkaisi EU-tuomioistuin *Ryneš*-tapauksessa (C-212/13). Tšekkiläinen mies oli asentanut kotitaloonsa kameran, joka suojasi taloa mutta kuvasi samalla palan julkista katua. Tuomioistuin totesi, että poikkeusta on tulkittava suppeasti: soveltamisalan ulkopuolelle ei jää käsittely, joka tapahtuu ”yksinkertaisesti” henkilökohtaisessa toiminnassa, vaan vain se, joka tapahtuu ”yksinomaan” sellaisessa. Ja ratkaiseva päätelmä: siltä osin kuin valvonta ”ulottuu vaikka osittainkin julkiseen tilaan ja kohdistuu tämän vuoksi – – yksityisen piirin ulkopuolelle, sitä ei voida pitää yksinomaan ’henkilökohtaisena tai kotitaloutta koskevana’ toimintana”. Metsän kielelle käännettynä: riittää, että kuva karkaa siitä piiristä, jota tosiasiassa hallitset – koskettaa polkua, naapurin maata, tietä – ja kotitalouspoikkeus raukeaa, jolloin GDPR pätee täysimääräisesti.

Riittää, että kuva karkaa siitä piiristä jota tosiasiassa hallitset – naapuriin, tielle, polulle – ja kotitalouspoikkeus raukeaa.

Oma maa: helpoin tapaus

Jos on tilanne, jossa riistakamera saa olla rauhassa, tämä on se. Oma kiinteistö, jonne pääsevät vain sinä ja perheesi ja jonka näkymästä ei karkaa mitään ulkopuolista, on lähes suora vastine Euroopan tietosuojaneuvoston oppikirjaesimerkille. EDPB:n ohje kuvaa juuri tämän: ”Henkilö seuraa ja kuvaa omaa puutarhaansa. Kiinteistö on aidattu, ja vain rekisterinpitäjä ja hänen perheensä käyvät puutarhassa säännöllisesti. Tähän sovelletaan kotitalouksia koskevaa poikkeusta, mikäli videovalvonta ei ulotu edes osittain yleiseen tilaan tai naapurikiinteistölle”. Siinä on avain, joka avaa kaikki myöhemmät ovet: aidattu piha, jonne astuu vain oma väki, on poikkeuksen sisällä; kaikki muu ei.

Tietosuojavaltuutetun toimisto vahvistaa saman kotimaisin sanoin. Kun yksityishenkilö kuvaa pihaansa valvontakameralla, ”siihen saattaa soveltua niin kutsuttu kotitalouspoikkeus” – tietosuojalainsäädäntöä ei sovelleta, jos kyse on ainoastaan henkilökohtaisesta tai kotitaloutta koskevasta toiminnasta. Mutta samassa vastauksessa on välitön varaus, ja se on tämän jutun tärkein yksittäinen virke: ”Yksityishenkilönkin tulee huolehtia, ettei hän syyllisty esimerkiksi salakatseluun tai -kuunteluun tai loukkaa muiden yksityisyydensuojaa. Tämä on huomioitava erityisesti kameroiden sijoittelussa ja suuntaamisessa”. Kotitalouspoikkeus siis vapauttaa GDPR:stä – muttei rikoslaista.

Ja juuri tässä moni astuu harhaan. Poikkeus kestää täsmälleen niin kauan kuin kuva pysyy aidan sisällä. Riistakamera ei kuitenkaan tavallisesti roiku pihalla vaan portilla, kulkuaukolla, ruokinnalla tai polulla – paikassa, jonka ohi ennen pitkää kulkee joku, joka ei ole omaa väkeä. Silloin edes oma maa ei suojaa: palataan GDPR:n piiriin, ja pätevät seuraavien lukujen säännöt. Poliisin oma neuvo tiivistää asian: yksityinen kiinteistönomistaja voi asentaa riistakameran omalle tontilleen, mutta kameroita asennettaessa ”on varmistettava se, ettei se vahingossakaan kuvaa esimerkiksi naapurin piha-aluetta ja siellä olevia ja liikkuvia kotirauhan piirissä olevia ihmisiä”.

Että tämä ei ole teoriaa, näkyy tuomiosta, jonka jokainen riistakameran ostaja saisi lukea. Kesämökin omistaja kiinnitti kaksi riistakameraa tonttinsa puihin selvittääkseen, kuka kävi katkomassa hänen puitaan. Naapurit haastoivat hänet oikeuteen, koska kamerat kuvasivat myös heidän tonttiaan – ja Itä-Suomen hovioikeus tuomitsi mökinomistajan syksyllä 2014 maksamaan 950 euron sakot salakatselusta. Kiinteistöliiton apulaispäälakimies Kristel Pynnönen kiteytti opetuksen kolmeen sanaan: ”Omaa tonttia ja kotia voi kuvata, naapuria ei”. Kamera oli laillisella maalla ja laillisesta syystä – silti se johti tuomioon, koska sen näkymä ei pysynyt omalla puolella rajaa.

Aidatun oman pihan kotitalouspoikkeus kestää täsmälleen niin kauan kuin kuva ei karkaa aidan yli.

Metsästysseuran vuokra-alueella: epävarmin tilanne

Tästä maasto muuttuu liukkaaksi. Moni metsästäjä ei aseta kameraansa omalle maalleen vaan alueelle, jota käyttää metsästysoikeuden tai seuran vuokrasopimuksen nojalla. Ja se on aivan eri asia kuin oma aidattu piha.

Ongelma on rakenteellinen. Vuokrattu metsästysalue ei ole kenenkään yksinomainen, yksityinen piiri: sitä käyttää tyypillisesti koko seura, siellä liikkuu useita ihmisiä, ja hyvin usein alue on samalla jokamiehenoikeuden piirissä. Tämä etäännyttää tilanteen kauas EDPB:n ”aidatun puutarhan” esimerkistä. Kun et hallitse sitä, kuka alueelle astuu, on vaikea väittää harjoittavasi ”yksinomaan henkilökohtaista tai kotitaloutta koskevaa” toimintaa – Ryneš-tapauksen ja EDPB:n logiikka työntää voimalla kohti GDPR:n soveltamista.

Kannattaa myös muistaa, mikä seura oikeudellisesti on. Jos metsästysseura on rekisteröity yhdistys, tietosuoja-asetus koskee sen rekisterinpitoa ja henkilötietojen käsittelyä, ja ”seuran hallitus on viime kädessä vastuussa henkilötietojen käsittelyn lainmukaisuudesta”. Tämä sanotaan jäsenrekisterin, ei kameran, yhteydessä – seura on siis vakiintuneesti organisaationa toimiva rekisterinpitäjä ainakin jäsentietojensa osalta, mikä sekin puhuu kotitalousluennan puolta vastaan.

Rehellisyyden nimissä on sanottava suoraan: kukaan – ei tietosuojavaltuutettu eikä tuomioistuin – ei ole ratkaissut sitä, voiko seuran vuokra-alueen kamera nojata kotitalouspoikkeukseen. Yhtään päätöstä tästä nimenomaisesta asetelmasta ei ole. Emme siis väitä, että voi, emmekä että ei voi. Järkevä, varovainen oletus on yksi: älä nojaa vuokra-alueella kotitalouspoikkeukseen. Oleta, että käsittelet tietoja oikeutetun edun perusteella, ja kohtele kameraa kuten kameravalvontaa – varoitusmerkki, käsittelyperuste ja lyhyt säilytysaika. Poikkeuksen olettaminen ja siinä erehtyminen maksaa enemmän kuin sääntöjen noudattaminen ilman pakkoa.

Valtion metsässä: ensin Metsähallituksen lupa

Valtion mailla mukaan tulee kerros, jolla ei ole mitään tekemistä tietosuojan kanssa ja joka tulee ennen sitä. Metsähallituksen oma linja on yksiselitteinen: ”Riistakameran käyttöön valtion alueilla tarvitaan myös Metsähallituksen lupa”. Kyse on kokonaan eri asiasta kuin GDPR – se on maanomistajan (tässä valtion) oikeus päättää, mitä sen maalle asennetaan.

Käytännön ehdot ovat tarkat. Lupia myönnetään Eräluvat-palvelusta ”pääsääntöisesti vain Metsähallitukselta vuokratulle metsästysalueelle riistan seurantaan niiden ruokintapaikalla”, ja lupa maksaa 40 euroa (tilanne 2026), mutta kattaa useamman kameran. Huomaa sudenkuopat: hirvenmetsästyksen aluelupa ei ole sama asia kuin vuokrasopimus, eikä nuolukiveä, riistapeltoa tai pienpetohaaskaa katsota ruokintapaikaksi. Toisin sanoen lupa on kapea, ja pelkkä kiinnostus riistaan ei riitä sen perusteeksi.

Sama pätee yksityismaahan, joka ei ole omaasi: kameraa ”ei – – saa asettaa maastoon ilman maanomistajan lupaa”. Ja tässä on kohta, jonka moni ohittaa – poliisin sanoin: ”pelkkä metsästysoikeuden tai ruokintaluvan saaminen ei anna siihen oikeutta”. Metsästysoikeus ei ole kameralupa. Ne ovat kaksi eri lupaa, ja toinen ei sisällä toista.

Miksi tämä valtion maan järjestelmä ylipäätään on olemassa? Koska kameroita on käytetty väärin, ja valvonnalla on hampaat. Luvattomat ja merkitsemättömät kamerat voidaan poistaa alueelta; luvan saaneen kamerassa on oltava omistajan yhteystiedot, ja kuvattava alue on tarvittaessa merkittävä. Luvansaaja on lisäksi ”vastuussa kameravalvonnasta aiheutuvista vahingoista Metsähallitukselle ja ulkopuolisille”. Käytännön ohje pysyy silti maltillisena: ”Yleensä riistakamerat asennetaan metsän siimekseen tai syrjäiselle pellolle, jolloin yksityisyyden loukkaamiselle ei ole juurikaan vaaraa”.

Metsästysoikeus ei ole kameralupa. Ne ovat kaksi eri lupaa, eikä toinen sisällä toista.

Jokamiehenoikeus ja ”julkinen paikka”

Tässä kohtaa törmäävät kaksi täysin eri oikeudellista raidetta, ja niiden yhdistäminen on koko aiheen hankalin solmu. Jokamiehenoikeus sallii liikkua ”jalan, hiihtäen ja pyöräillen luonnossa, kuten metsissä, luonnonniityillä ja soilla” ja oleskella tilapäisesti siellä, missä liikkuminenkin on sallittua. Tästä seuraa hankala kysymys: jos kuka tahansa saa lain nojalla kulkea metsäpolullasi, tekeekö se paikasta ”julkisen” niin, että kotitalouspoikkeus raukeaa?

Suoraa vastausta ei ole. Yksikään suomalainen tuomioistuin tai tietosuojavaltuutettu ei ole ratkaissut, tuleeko jokamiehenoikeuden piiriin kuuluvasta polusta GDPR:n mielessä ”julkinen” paikka. Kahta suuntaa voi lukea. Yhtäältä käytännön ohjeistus pitää metsän siimestä matalan riskin paikkana. Toisaalta Ryneš-tapauksen suppea tulkinta ja tietosuojavaltuutetun yleinen linja työntävät siihen, että heti kun näkymään tulee muita kuin omaa väkeä, ollaan poikkeuksen ulkopuolella. Tätä ei pidä ratkaista tässä – vaan tunnistaa avoimeksi ja toimia varovaisen oletuksen mukaan.

Yksi lähde kuitenkin sitoo raiteet yhteen selkeämmin kuin mikään muu. Maanomistajain Liiton mukaan jokamiehenoikeus ei ole rajaton: sillä ”ei saa – – salakatsella tai kuvata kotirauhan suojaamalla alueella olevia (myös vesialueelta)”, ja toiminnan on oltava ”haitatonta ja tilapäistä”. Piha ja puutarha ovat tyypillisiä erityiseen käyttöön otettuja alueita, joilla jokamiehenoikeutta ei ole. Olennaista on myös se, ettei pelkkä aitaaminen tai kieltotaulu poista jokamiehenoikeutta, ellei aluetta ole tosiasiassa otettu erityiskäyttöön ja merkitty riittävän selvästi. Metsäpolku pysyy siis jokamiehenoikeuden piirissä, vaikka pystyttäisit kyltin – ja juuri siksi sinne asetettu kamera on tietosuojakysymys, ei yksityispiha.

Salakatselu: rikosoikeudellinen katto

Ennemmin tai myöhemmin joku nostaa esiin raskaimman argumentin: entä jos kyse on rikoksesta? Viittaus on rikoslain 24 luvun 6 §:ään, salakatseluun. Pykälä on syytä lukea sana sanalta, koska se määrittää tarkasti, milloin katto tulee vastaan:

”Joka oikeudettomasti teknisellä laitteella katselee tai kuvaa 1) kotirauhan suojaamassa paikassa – – oleskelevaa henkilöä taikka 2) yleisöltä suljetussa – – rakennuksessa, huoneistossa tai aidatulla piha-alueella oleskelevaa henkilöä tämän yksityisyyttä loukaten, on tuomittava salakatselusta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.”

Ratkaisevaa on, missä kuvattava on. Kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat, asuintalojen porraskäytävät sekä asukkaiden yksityisaluetta olevat pihat – mutta ”suoja ei – – ulotu yleisille paikoille, kuten kaduille ja toreille”. Tästä seuraa se, mikä useimmin ymmärretään väärin: riistakamera, joka kuvaa avointa metsäpolkua ja tallentaa ohi kulkevan retkeilijän, ei syyllisty salakatseluun, koska polku ei ole kotirauhan suojaama paikka. Se on GDPR-kysymys, ei rikos. Salakatselu puree vasta, kun kamera yltää kotirauhan piiriin – naapurin pihalle, mökin rantasaunalle, asuintalon rappuun.

Ja silloin se puree lujaa. Metsämökin tapauksen (S08) rinnalla on toinen, jonka jokainen kannattaa tuntea: Turun hovioikeuden ratkaisu vuodelta 2007. Kaksi henkilöä valokuvasi veneestä naapurin kiinteistöä – asuintaloa ja saunarakennusta – kerätäkseen todistusaineistoa rakennuslautakunnalle, ja samalla kuvaan jäi rantasaunalla oleskellut nainen. Käräjäoikeus hylkäsi syytteen, mutta hovioikeus kumosi ratkaisun asianomistajan valituksesta ja tuomitsi molemmat salakatselusta rikoslain 24:6:n nojalla. Kuvaajien vilpitön muu tarkoitus ei pelastanut heitä, eikä sekään, että nainen näkyi vain pienenä pisteenä: ”Sillä seikalla, että C ei ollut tunnistettavissa valokuvista, ei ollut merkitystä”.

Kaksi asiaa on syytä painaa mieleen. Ensinnäkin salakatselu ei katso, missä kamera on. Kuten laista todetaan, ”ei ole merkitystä sillä, missä tekijä itse oleskelee, tai mihin salakatseluun käytetty tekninen laite on sijoitettu. Olennaista on se, missä salakatselun kohteena oleva henkilö oleskelee”. Kameran suuntaus ratkaisee, ei sen sijainti. Toiseksi teosta rangaistaan sakolla tai enintään vuoden vankeudella, yrityskin on rangaistava, ja kyse on asianomistajarikoksesta: syyttäjä ei pääsääntöisesti nosta syytettä, ellei uhri sitä vaadi. Käytännössä siis loukattu naapuri panee asian vireille – ja juuri naapuririidoissa kynnys madaltuu.

Salakatselu ei katso, missä kamera on – vaan sitä, missä kuvattava seisoo.

Mitä käytännössä tehdä: peruste, merkki, säilytysaika

Kotitalouspoikkeuksen ulkopuolella yksityishenkilön, joka haluaa pitää riistakameran alueella, jonne muutkin voivat astua, on rakennettava kolme asiaa. Ne eivät ole suuryrityksen paperitöitä, vaan se vähimmäistaso, joka riitatilanteessa erottaa harkinneen improvisoineesta.

Käsittelyperuste. Yksityiselle luontevin peruste on oikeutettu etu (GDPR 6 art. 1 kohdan f alakohta): oman omaisuuden suojaaminen, vahinkojen torjunta, alueen hallinta. EDPB toteaa suoraan, että ”omaisuuden suojelu murroilta, varkauksilta tai ilkivallalta voivat muodostaa oikeutetun edun harjoittaa videovalvontaa”. Peruste ei kuitenkaan ole vapaalippu vaan testi. Tietosuojavaltuutetun mukaan se, milloin etu on oikeutettu, selviää tasapainotestillä, jossa ”rekisterinpitäjän – – intressiä punnitaan rekisteröidyn intressejä ja perusoikeuksia vasten”. Tämä arvio on tehtävä ja kirjattava ennen kameran pystytystä – se on riitatilanteessa todiste siitä, että punnitsit etkä vain pystyttänyt laitetta.

Varoitusmerkki (ensimmäisen tason informaatio). Kameravalvonnasta on ilmoitettava näkyvästi. EDPB:n mukaan merkki sijoitetaan niin, että ihminen ”pystyy helposti havaitsemaan valvontaolosuhteet ennen tuloaan valvotulle alueelle (noin silmien korkeudella)”, eikä kameran tarkkaa sijaintia tarvitse paljastaa, ”kunhan ei jää epäilystä siitä, mitä alueita valvotaan”. Merkissä kerrotaan käsittelyn tarkoitus, rekisterinpitäjän henkilöllisyys, tieto rekisteröidyn oikeuksista sekä viittaus tarkempaan (toisen tason) selosteeseen. Sama ilmoitusvelvollisuus toistuu tietosuojavaltuutetun ohjeissa: kerro näkyvästi muun muassa kuka on rekisterinpitäjä, mihin tarkoitukseen ja millä perusteella kuvataan sekä kuinka kauan tallenteita säilytetään.

Säilytysaika. Tässä tärkein sääntö on se, mitä ei ole: yksityiselle riistakameralle ei ole laissa tai valtuutetun päätöksessä asetettua säilytysaikaa. Sellaista ei voi keksiä. EDPB:n periaate on, että henkilötiedot ”pitäisi useimmissa tapauksissa – – poistaa, mielellään automaattisesti, muutaman päivän kuluessa”, ja ”mitä kauemmin säilyttäminen kestää (erityisesti, jos se kestää yli 72 tuntia), sitä enemmän tarvitaan perusteluja”. Tietosuojavaltuutettu sanoo saman lyhyesti: ”Määritä tallenteiden säilytysaika ja hävitä ne heti, kun niitä ei enää tarvita”. Käytännön ohje: aseta lyhyt kierto ja automaattinen ylikirjoitus, ja jos jotain sattuu, tallenna talteen vain se yksi pätkä todisteeksi ja anna muun poistua.

Yksi tekninen huomio kannattaa vielä liittää perusteeseen. Tallentaminen ei ole oikeutettua sillä perusteella, että ”tallennetaan vain se, mikä omin silmin muutenkin on nähtävissä” – eli argumentti ”näkeväthän ohikulkijatkin tämän” ei sellaisenaan tee kuvaamisesta laillista. Ja avoin, kaikille satunnaisesti näkyvä kameravalvonta, jota ei ole kohdistettu keneenkään tiettyyn, jää yleensä salakatselun ulkopuolelle – mikä on vielä yksi syy suunnata kamera riistaan, ei ihmisiin.

Metsästyslaki on eri kysymys

Yksi väärinkäsitys on syytä poistaa heti: metsästyslaki ei koske riistakameraa sinänsä. Koko 615/1993:n tekstistä ei löydy sanoja ”kamera” tai ”riistakamera” kertaakaan – laki ei rajoita, luvita tai edes mainitse riistakameroita. Se rajoitus, joka on olemassa, tulee tietosuojasta ja rikoslaista, ei metsästyslaista. Kuka pelkää, että ”kameran asettaminen on metsästyslaissa kielletty”, etsii ongelmaa väärästä paikasta.

Metsästäjän arjessa metsästyslaki tulee vastaan vain kahdesta kapeasta kohdasta. Suomen Metsästäjäliiton mukaan riistakameraa saa käyttää metsästyksessä, mutta on muistettava ”metsästyslaissa säädetty kielto käyttää ravintohoukutinta karhun metsästyksessä”. Ja koska riistakamera ei ole tähtäyslaite, sen käyttö esimerkiksi sarvipiikkien laskemiseen ei ole kiellettyä. Muilta osin kysymys ei ole metsästyksestä vaan kuvista – ja kuvien laki on tietosuoja ja rikoslaki.

Kun kaikki asetetaan riviin, punainen lanka on yksinkertainen eikä lainkaan lannistava. Riistakamera on hyvin harvoin kielletty; huonosti hoidettu se on usein. Omalla aidatulla pihalla se on lähes aina ei-ongelma. Kaikkialla muualla, missä muut voivat kulkea, se pyytää kolme kohtuullista asiaa – perusteen, merkin ja lyhyen säilytysajan – ja kieltää yhden asian jyrkästi: naapurin kotirauhan kuvaamisen. Ja valtion mailla se pyytää lisäksi luvan. Kun pitää mielessä tämän maantieteen – oma maa, vuokra-alue, valtion metsä, jokamiehenoikeuden polku – on jo puoliksi perillä.

Usein kysytyt kysymykset