Suden, ilveksen vai koiran jälki? Näin luet lumen merkit

Pakkasaamu, tuore lumi metsätiellä ja siinä selvä, iso tassunjälki. Sydän hakkaa: susi? Vai ilves, joka hiipi tästä yöllä? Vai — mikä on vähintään yhtä todennäköistä — naapurin koira, joka eilen juoksenteli irti.

Aloitetaan sillä ikävällä totuudella, jonka jokainen aihetta pitkään seurannut myöntää: yksittäinen tassunjälki ei useinkaan riitä ratkaisemaan tekijää. Sitä ei ratkaise tien muta, ei vaaran hanki, eikä usein edes se, joka on lukenut suurpetojen jälkiä vuosikausia. Suomen riistakeskuksen ja Luken yhteinen lajiopas sanoo sen suoraan: lajimääritystä ei tehdä koskaan yksittäisen jäljen perusteella. Norjalainen suurpetotietokeskus Rovdata toteaa saman toiselta puolelta rajaa: pelkän tassunjäljen perusteella sutta ja koiraa ei voi varmuudella erottaa toisistaan.

Kuka ”suden jälki vai koiran” -kysymystä googlaa, haluaa yleensä taulukon, jossa on kaksi saraketta ja ruutu rastittavaksi. Taulukko tässä on — mitat, kynnet, anturat, askelväli — mutta sitä pitää osata käyttää tietäen, mitä se voi ja mitä se ei voi kertoa. Hyödyllinen totuus, se joka suojaa väärältä tunnistukselta, on tämä: ratkaiseva vihje ei ole lähes koskaan yksi jälki, vaan jälkijono — se, miten eläin kulkee. Ja kun sekään ei riitä, vastauksen antaa DNA tai riistakameran ruutu.

Kaksi petoa, yksi sekaannus — ja miksi sillä on väliä

Ennen kuin mennään maahan, itse jälkiin, kannattaa tietää, kenen kanssa ollaan tekemisissä. Susi ja ilves jakavat samat metsät ja osin samat saaliseläimet, mutta muuten ne ovat lähes toistensa vastakohtia — ja se ero piirtyy myös maastoon.

Susi on koiraeläin, ilves ainoa kissaeläimemme. Sekaannuksen ydin on siinä, että susi on samaa lajia kuin kotikoira, ja iso koira voi jättää jäljen, jota edes asiantuntija ei erota suden jäljestä yhdellä silmäyksellä. Ilves taas menee sekaisin sekä koiran että suden kanssa, koska sen jälki on lähes samaa kokoluokkaa. Suomen Luonnon jutussa asia tiivistyy hyvin: ”Onko tästä mennyt koira, vai sittenkin susi? Tai vielä joku muu? Kysymys on yleinen, mutta usein varmaa vastausta ei voi antaa”.

Miksi tällä on väliä muutenkin kuin uteliaisuuden vuoksi? Koska Suomessa jokainen suurpetohavainto voi päätyä osaksi kannanarviota. Luonnonvarakeskus arvioi susi- ja ilveskantaa ennen kaikkea vapaaehtoisen petoyhdyshenkilöverkoston Tassu-järjestelmään kirjaamien havaintojen perusteella; verkosto on toiminut vuodesta 1978. Arviot nojaavat pääosin pentuehavaintoihin, ja esimerkiksi karhu- ja susikannan kokonaisyksilömäärä on noin kymmenkertainen erillisten pentueiden määrään verrattuna. Ilves on näistä kahdesta selvästi runsaslukuisempi: Luke arvioi poronhoitoalueen ulkopuolella olleen syksyllä 2025 noin 2 990–3 620 ilvestä, noin 21 % edellisvuotta enemmän. Mitä yleisempi eläin, sitä todennäköisemmin sen jälki tulee vastaan. Kun jälkihavainto tunnistetaan väärin, virhe kulkee ketjussa eteenpäin. Sama koskee poronhoitoaluetta, jossa väärä tulkinta voi vaikuttaa vahingon arviointiin ja korvaukseen. Lajin sekoittaminen ei siis ole akateeminen virhe.

Susi on samaa lajia kuin kotikoira — siinä koko ongelman ydin.

Yksittäinen jälki: mitä mittaat ja mitä se ei kerro

Aloitetaan siitä, mitä yhdestä jäljestä näkee, pitäen koko ajan mielessä, että se on työn vähiten ratkaiseva osa.

Muoto, varpaat ja kynnet. Koiraeläimen — suden, koiran ja ketun — jälki on soikea, ja neljän varpaan kynnet painuvat lähes aina näkyviin. Ilves sen sijaan pitää terävät kyntensä tupessa poikkeuksia lukuun ottamatta, joten sen jälki on pyöreähkö ja yleensä kynnetön. Suden jäljessä keskivarpaat ovat symmetrisesti linjassa, ilveksellä toinen keskivarvas on muita edempänä eli jälki on epäsymmetrinen. Ilveskeskus antaa tähän kätevän muistisäännön: koiraeläimen jälki muistuttaa hieman päärynää tai kananmunaa, ilveksen jälki taas on aidosti pyöreä. Suden jäljessä uloimpien anturoiden väliin jää iso aukko, koiralla anturat ovat tiiviimmin yhdessä.

Koko — ja miksi pelkkä luku pettää. Tässä tarvitaan kuria, sillä jokainen lähde mittaa omalla tavallaan, ja mittausperusteiden sekoittaminen on nopein tapa lähettää lukija väärään tunnistukseen. Suurpedot.fi mittaa suden jäljen ilman kynsiä: etutassu 10–11 cm, takatassu 9–10 cm. Riistainfo.fi mittaa uloimpien polkuanturoiden väliä ja huomauttaa erikseen, että jäljen ulkoreunat voivat olla ”halkaisijaltaan tätä vielä selvästi suuremmat”. Ilves taas on äärimmäinen esimerkki: sama suurpedot.fi:n sivu antaa jäljen pituudeksi 7–12 cm ulkoreunoista mitattuna, mutta 7–9 cm pelkistä anturoista mitattuna. Kyse ei ole ristiriidasta vaan kahdesta eri mittaustavasta.

Suden etutassun jälki lähteittäin ja mittausperusteineen:

Ilveksen kohdalla hajonta on vielä suurempi, koska tuuhea talvikarva ja kissamainen varpaiden levittäminen kasvattavat jälkeä:

Huomaa Rovdatan ilvesluku: leveys voi olla pituutta suurempi, koska mitassa ovat mukana harottavat varpaat ja karva. Norjalaiset käyttävät myös desimaalipilkkua ja hieman eri rajoja kuin suomalaiset lähteet — ei siksi, että jompikumpi olisi väärässä, vaan siksi, että mitataan eri asiaa. Näiden lukujen laskeminen yhteen tai keskiarvoistaminen tuottaisi mielettömän haarukan. Sääntö on yksi: ota yksi väli ja pidä kiinni sen mittausperusteesta.

Ja ennen kaikkea: koko ei yksin erota lajeja. Suurpedot.fi sanoo suoraan, että ”ison koiran ja suden jälkiä on erittäin vaikea erottaa toisistaan”, ja riistainfo.fi jatkaa, ettei yksittäisen jäljen koko ole luotettava tuntomerkki suden ja suurikokoisen koiran erottamiseksi.

Yksittäinen jälki on pysäytyskuva. Vasta jälkijono on lause, joka kertoo, kuka sen kirjoitti.

Kulku ratkaisee: raviketju vastaan koiran poukkoilu

Jos yksi jälki on umpikuja, jälkijono on valtatie. Juuri jonoa lukemalla — montaa jälkeä peräkkäin, ei yhtä — kokenut silmä alkaa oikeasti erottaa tekijät.

Susi liikkuu mieluiten ravaten ja on kulussaan määrätietoinen ja suoraviivainen. Kovalla alustalla se ravaa ruumis hieman vinossa, jolloin syntyy parijälkiä, joiden askelväli voi olla kaksikin metriä; pehmeällä lumella väli lyhenee 120–160 senttiin ja susi astuu takatassunsa etutassun jälkeen. Talvella tyypillisin sudenjälki on ”helmimäinen ravijälkijono”. Ilves kulkee useimmiten käyden, ja sen askelväli — 80–110 cm — on selvästi lyhyempi kuin sudella; ravissa se venyy 130–150 senttiin. Suomen Luonto tiivistää eron kätevästi: suden raviaskel vaihtelee metristä jopa kahteen, mutta ilveksen askel on pisimmilläänkin vain puolitoista metriä.

Koira paljastuu useimmiten poukkoilevammasta etenemisestä: sen ei tarvitse säästellä energiaa, joten se kaartelee, nuuhkii puita ja pensaita ja jättää leveämmän jälkirivin. Rovdatan mukaan koiran raviaskel on yleensä lyhyempi, ja koira on leveäraiteisempi ja ”vaeltaa vähemmän määrätietoisesti”. Ilves puolestaan ei juuri nuuhki puita ja pensaita — sellainen käytös viittaa useimmiten koiraan.

Kuinka pitkälle jälkeä pitää sitten seurata? Tässä ohjeet muuttuvat rehellisiksi työn todellisesta vaivasta. Sveitsiläinen suurpetotutkimuskeskus KORA asettaa toimintarajan: jälki voidaan lukea sudeksi vasta, kun suoraviivainen, samaan jälkeen astuva ravi jatkuu vähintään 100 metriä, parijäljet ovat vähintään 8 cm pitkiä ja askel vähintään 1,10 m — ja koiran poissulkemiseksi jälkeä voi joutua seuraamaan useita satoja metrejä tai jopa kilometrejä, mikä onnistuu ”vain talvella hyvissä lumiolosuhteissa”. Askelväli ei myöskään ole vakio: se riippuu eläimen iästä ja koosta, askellajista ja maastosta, ja tyypillisessä jäljessä ravi voi olla 1,30 m.

Yksi ansa kannattaa muistaa jo laskettaessa: pehmeässä lumessa lauma kulkee jonossa toistensa jäljissä. Silloin viisi sutta voi jättää jäljen, joka näyttää yhden eläimen jäljeltä — ja tarkan lukumäärän saa luotettavasti vain kohdista, joissa lauma on hetkeksi hajaantunut.

Määrätietoisesti etenevä metsästyskoira voi joskus jättää suden kaltaisen jäljen — siksi kulkua luetaan pitkältä matkalta, ei yhdestä kohdasta.

Susi vai koira — rehellinen raja

Nyt on selvää, ettei ”koira” ole se helppo muuttuja, jonka voi sivuuttaa. Se on ongelman ydin. Susi ja koira ovat samaa lajia, ja niiden läheinen sukulaisuus tekee jäljistä hyvin yhdennäköiset. Suomen Luonto muotoilee metsästyskoiran ansan tarkasti: koiran erottaa yleensä poukkoilevammasta etenemisestä, mutta ”määrätietoisesti etenevä metsästyskoira voi joskus jättää suden tapaiset jäljet”.

Mitä sitten oikeasti auttaa? Kolme asiaa yhdessä, ei yksikään yksin. Ensinnäkin muoto: sudella uloimpien anturoiden väliin jää iso aukko, koiran jälki on usein pyöreämpi ja anturat tiiviimmin yhdessä — mutta nämä eivät ole ”pomminvarmoja” tuntomerkkejä. Toiseksi kulku: suden suoraviivainen, samaan jälkeen astuva ravi vastaan koiran leveäraiteinen kaartelu. Ja kolmanneksi, tärkeimpänä, riittävän pitkä jäljitys ja kaikki muut merkit — ulosteet, mahdollinen saalis, virtsamerkit.

Tässä KORAn raja on hyödyllinen, koska se sanoo ääneen sen, mitä moni opas kiertää: jopa kokeneelta tarkkailijalta vaaditaan hyvät olosuhteet ja pitkä jälki, ennen kuin koira voidaan varmuudella sulkea pois. Rehellinen vastaus ei siis ole ”näin erotat ne aina”, vaan ”näin kavennat epävarmuutta — ja tässä kohtaa tarvitaan muuta näyttöä”. Ruotsalainen SLU:n Viltskadecenter on tehnyt aiheesta jopa opetusfilmejä nimenomaan vähentääkseen vääriä ilmoituksia. Se ei ole maallikon ongelma vaan rakenteellinen, molempien eläinten biologiaan sisäänrakennettu pulma.

Rehellinen vastaus ei ole ”näin erotat ne aina”, vaan ”näin kavennat epävarmuutta ja tunnistat, milloin tarvitaan DNA:ta”.

Koirasudet: kun kenttämerkit eivät riitä alkuunkaan

Kolmas asia vie suoraan kaikkein herkimpään kysymykseen: risteymiin. Susi ja koira voivat lisääntyä keskenään, ja niiden jälkeläiset ovat lisääntymiskykyisiä. Koirasudella tarkoitetaan Suomen laissa suden ja koiran risteymiä neljässä ensimmäisessä sukupolvessa (F1–F4); viidennestä polvesta eteenpäin risteymää pidetään kesykoirana. Koirasusi on säädetty kansallisesti haitalliseksi vieraslajiksi, jota ei saa myydä, ostaa, pitää hallussa eikä päästää vapaaksi ympäristöön.

Nyt se kohta, joka koskee jälkien ja kuvien lukijaa: koirasutta ei tunnisteta kentällä. Risteymän yhteisiä piirteitä ovat suurikokoisuus, tuuhea ja usein roikkuva häntä, vinot silmät, pitkä kuono ja suuret tassut — mutta Vieraslajit.fi-rekisteri sanoo suoraan, että ”koirasutta on ulkoisten tuntomerkkien yleensä mahdotonta varmuudella erottaa sudesta”. Suden turkin väri vaihtelee muutenkin, ja havaittujen susien ulkonäöstä tehdään paljon tulkintoja, jotka eivät pidä. Yksittäinen tassunjälki tai edes valokuva ei siis voi todistaa risteymää.

Varmuuden antaa vain geneettinen näyte. Luke on rakentanut tähän vertaisarvioidusti kuvatun 96 SNP:n paneelin nimenomaan Suomen susikannan ei-invasiiviseen geneettiseen seurantaan — se toimii ulosteesta ja karvasta. DNA:lla yksilö tunnistetaan ja verrataan vuosien varrella kertyneisiin susien DNA-profiileihin. Vanhan aineiston (2016–2022) uudelleenanalyysissä tarkemmalla koirasusipaneelilla tunnistettiin viisi risteymää — muun muassa Pyhäjoelta, Tohmajärveltä ja Raaseporista — ja kaikki niihin liittyneet yksilöt on poistettu. Yle uutisoi tuoreemmasta talvesta: Luke tunnisti kahdeksan koirasutta yhden talven DNA-analyyseissä, neljä niistä oletettavasti elossa, ja havainnot painottuivat Kaakkois-Suomeen.

Tässä on hyvä pitää kaksi asiaa yhtä aikaa mielessä, jottei synny väärää kuvaa. Yksittäisiä risteymiä siis löytyy — mutta itse villi susikanta on pysynyt geneettisesti puhtaana. Kansainvälisessä koko genomin tutkimuksessa verrattiin 210:tä sutta ja useita koirarotuja, ja tutkitut koirasudet asettuivat täsmälleen susien ja koirien puoliväliin, mikä kertoo luonnonvaraisen susikannan pysyneen puhtaana. Toisin sanoen: risteymiä syntyy harvakseltaan, ne saadaan kiinni ja poistetaan, eikä kanta ole niiden takia sekoittunut. Ja geneetikankin rehellisyys on tässä paikallaan — ensimmäisen polven risteymät erottuvat luotettavasti, mutta vanhempien takaisinristeymien tunnistaminen on epävarmempaa.

Koirasutta ei tunnisteta metsässä silmällä vaan laboratoriossa geeneistä — väri ja koko ovat vain arvauksia.

Ilves: pyöreä, kynnetön, kissamainen

Ilveksen kohdalla hyvä uutiskin sopii mukaan: kun jälki on piirtynyt selvästi, ilves on melko helppo erottaa koiraeläimistä. Se on kissa, ja se näkyy kaikessa. Jälki on pyöreä ja epäsymmetrinen, varvasanturat pienet ja pyöreät, eikä kynsiä yleensä näy. Askel on lyhyempi kuin sudella (käynti 80–110 cm), ja liikkuessaan ilves kulkee suoraviivaisesti mutta ei yhtä päämäärätietoisesti kuin susi — eikä nuuhki puita kuten koira.

Mutta ilves osaa myös hämätä. Huonosti kantavalla hangella se levittää varpaitaan kantopinnan lisäämiseksi ja voi työntää kyntensä esiin tuen saamiseksi — jolloin jäljessä näkyy poikkeuksellisesti kynnenpainaumat ja jälki näyttää suuremmalta. Pehmeässä lumessa ilves astuu takatassunsa etutassun jälkeen aivan kuten susi, ja jos jälkien päälle on satanut lunta, ilveksen jäljen voi erehtyä luulemaan suden jäljeksi. Ilveskeskus muistuttaa vielä kahdesta ansasta: pieni supikoiran jälki (n. 5 cm) on ainoa pyöreähkö koiraeläimen jälki ja voi mennä sekaisin ilvespennun jäljen kanssa, ja nopeasti loikkiva jänis voi jättää ilveksen käyntijonoa muistuttavan jäljen. Lisäksi lumen rakenne ja pakkasen määrä muuttavat jälkikuviota. Siksi neuvo on aina sama: seuraa jonoa jonkin matkaa äläkä lyö lajia lukkoon yhdestä tai kahdesta jäljestä.

Ulosteet: hyödyllisiä, mutta eivät ratkaisevia

Ulosteet ovat yksi kerätyimmistä vihjeistä, ja hyvästä syystä: tuoreesta jätöksestä saadaan DNA, joka päättää kiistan. Silmämääräisenä vihjeenä niissä on kuitenkin samat rajat kuin jäljessä.

Suden uloste on noin 2,5–3 cm paksu, pötkömäinen ja pahanhajuinen, ja siinä näkyy usein saaliseläinten karvoja ja luunpaloja. KORA antaa mitaksi 4–15 cm pitkiä, 2–4 cm paksuja pätkiä, jotka susi jättää usein näkyville reviirimerkiksi poluille; Rovdata vahvistaa paksuudeksi 2,5–3 cm. Ilveksen jätös on kissamaisempi: KORAn mukaan kuusenkävyn paksuisia, 2–3 cm läpimittaisia ja 3–5 cm pitkiä pätkiä. Ja se ratkaiseva ero: ilves peittää virtsansa ja ulosteensa lumeen, maahan tai lehtiin kuten kotikissa. Jos vastaan tulee huolella peitelty ”annos”, se on vahva vihje kissasta — ei koirasta eikä sudesta.

Ilves peittelee melkein kaiken jälkeensä — myös ulosteensa. Susi jättää omansa näkyville reviirimerkiksi.

Raatelujälki: susi vai ilves — ja pohjoisen porovahinko

Mikään tämän jutun erottelu ei paina yhtä paljon kuin se, joka tehdään kaadetun eläimen äärellä. Siitä riippuu poronhoitoalueella korvaus, ja siitä lähtee liikkeelle moni ilmoitus. Onneksi juuri raatelujälki on usein puhuvin merkki, koska susi ja ilves tappavat aivan eri tyylillä.

Ilves on väijyjä. Se tappaa suuret saaliseläimet, kuten valkohäntäpeuran tai poron, siistillä kurkkupurennalla eikä juuri raatele saalistaan; uhrin kurkusta löytyy teräviä hampaanjälkiä ja maksoittunutta verta, ja tarkemmin tutkittaessa henkitorvessa voi näkyä pieniä reikiä terävistä kulmahampaista. Ilman pentuja liikkuva ilves syö kookkaasta saaliista tavallisesti vain vähän takaosaa. KORA kuvaa saman kissamaisen kaavan: ilves syö saalista useana yönä jättäen lopulta vain luuston, nahan ja pötsin, peittää saaliin ruokailukertojen välillä eikä raahaa sitä kuin korkeintaan muutaman kymmenen metrin päähän suojaan. Ilves ei myöskään juuri käytä haaskoja.

Susi toimii toisin, ja sen näkee ensi silmäyksellä. Se puree hirvieläimet voimakkaasti kurkusta, ja lämmin veri valuu läpi hangen maahan asti; susi repii metsäpeuran tai poron kurkkua selvästi pahemmin kuin ilves, ja hirveä usein myös kyljistä ja takajaloista. Sudet syövät saaliinsa usein lähes kokonaan, ja voimakkaana purijana susi voi paloitella ja rikkoa suuriakin luita — mitä esimerkiksi karhu ei tee. Haaskan äärellä tekijää voikin arvioida siitä, onko suuria luita purtu rikki.

Pohjoisessa tämä ero on rahaa. Suurpedot aiheuttivat vuonna 2019 porotaloudelle laskennallisia vahinkoja näin: ahma noin 3,6 miljoonaa euroa (eniten), susi vähäisestä lukumäärästään huolimatta lähes 1,1 miljoonaa, karhu 1,1 miljoonaa ja ilves noin 0,77 miljoonaa euroa. Lukumääräisesti runsain suurpeto poronhoitoalueella on karhu. Vahingot eivät ole vain yksittäisiä poroja: Luken tutkimuksessa vasaprosentti aleni tilastollisesti merkitsevästi vuosina 1991–2015, ja yhteys jonkin suurpetolajin aiheuttamiin vahinkoihin havaittiin 24 paliskunnassa. Korvausjärjestelmä on rakennettu tämän ympärille: Paliskuntain yhdistyksen mukaan korvaus lasketaan poronlihan tuottajahinnasta, vasontaprosentista, vaadinten määrästä ja arvioidusta suurpetojen aiheuttamasta vasakuolleisuudesta, ja järjestelmään on varattu kansallisista varoista tällä hetkellä 10 miljoonaa euroa. Juuri siksi oikea lajimääritys kaadon äärellä ei ole makuasia.

Susi jättää revityn, rikottujen luiden näyttämön; ilves siistin, peitellyn ja monta yötä riittävän saaliin.

Yöllä riistakameran ruudussa

Yhä useammin ensimmäinen ”jälki” ei olekaan painauma lumessa vaan yön musta­valkoinen riistakameran ruutu. Se muuttaa peliä, koska nyt näkyy koko eläin, ei vain sen tassu.

Selvässä kuvassa ilves on harvoin ongelma: se on kissa, jota harva sekoittaa koiraan. Oikea arvoitus on taas susi vastaan iso koira. Tässä auttavat ulkonäön vihjeet, jotka ruotsalainen SLU on koonnut: valkeahkot posket, kellertävät jalat ja kyljet, ruskeanpunertava sävy korvien takana ja usein kinnereen asti ulottuva häntä. Isolla koiralla voi olla joku näistä piirteistä, mutta harvoin kaikki yhtä aikaa. Kannattaa muistaa myös käytös: susi on varovainen, ihmistä väistävä yöeläin, joka tavallisesti vain kulkee kuvan läpi.

Mutta rehellisyys kuuluu tähänkin. Yksittäinen rakeinen infrapunaruutu ei ole varma tunnistus sekään. Havainnollisen vertailukohdan antaa lumileopardilla tehty tutkimus (Ruotsi/USA/Intia): kun kahdeksan tarkkailijaa tunnisti kamerakuvista yksilöitä, he luokittelivat väärin 12,5 % kuvaustapahtumista, mikä paisutti kannanarvion keskimäärin kolmanneksella. Kyse on eri lajista kuin Suomen ilves, mutta metodinen opetus pätee: kuvakin voi mennä pieleen, ja siksi paras näyttö on hyvälaatuinen, ja sitä täydentää tarvittaessa DNA.

Käytännössä riistakamera on silti se väline, joka useimmin avaa solmun, jota jälki ei avaa. Riistakameran vahinkojen ennaltaehkäisyopas kuvaa, miten kamera tallentaa kuvaa tai videota havaitessaan liikettä, jolloin ”esimerkiksi yön tapahtumia voi katsoa jälkikäteen”. Ruudulla ratkaisee harvoin tassu — ratkaisee hahmo, häntä ja tapa liikkua.

Jos haluat ensin virittää itse kameran oikein — mihin ja miten se kannattaa asettaa, jotta koiraeläin kulkee objektiivin ohi hyvässä kulmassa — kannattaa aloittaa asennuksen perusteista.

Miten ja mihin ilmoitat havainnon

Koska tunnistus tehdään poikkeuksetta useasta vihjeestä, kannattaa myös dokumentoida kunnolla. Havainto voi olla jälki, jätös, haaska tai suora näköhavainto, ja nopea ilmoittaminen on tärkeää, sillä aika voi vaikeuttaa havainnon varmentamista. Jäljestä kannattaa ottaa useampi kuva — sekä jonosta että yksittäisestä jäljestä — ja liittää mukaan mittakaava, sillä valokuvan tulkintaa vaikeuttavat mittakaava, kuvakulma, jäljen ikä ja olosuhteet.

Susi-, karhu-, ilves- ja ahmahavainnot ilmoitetaan oman alueen petoyhdyshenkilölle, joka on Suomen riistakeskuksen nimeämä, luotettavaksi tunnettu henkilö; hän tarkastaa havainnon ja kirjaa sen Tassu-järjestelmään, ja osallistuu myös suden DNA-keräykseen. Näin epävarmasta ”taisin nähdä jotain” tulee tarkastettu havainto — ja parhaimmillaan DNA-näyte, joka kertoo lopullisesti, kävikö tästä susi, ilves vai koira.

Usein kysytyt kysymykset