Villisika Suomessa: leviäminen, tunnistus ja seuranta riistakameralla

Kaakkois-Suomen rajametsässä liikkuu villisika, joka syö öisin suomalaisella viljapellolla ja vetäytyy aamuksi lepäämään Venäjän puolelle. Sama eläin voi olla seuraavana yönä kaukana toisaalla: suomalaisten villisikojen elinpiiri on keskimäärin 87 neliökilometriä, ja yksi pannoitettu pahnue teki mitatun 163 kilometrin suoran siirtymän Kaakkois-Suomesta Etelä-Savoon. Juuri tämä liikkuvuus tekee villisiasta yhtä aikaa kiehtovan riistaeläimen ja hankalasti ennakoitavan naapurin — ja sen vuoksi lajin seuraaminen kannattaa opetella kunnolla.

Villisika (Sus scrofa) on Suomessa tulokaslaji, joka on levittäytynyt tänne omin voimin itärajan yli ja muodostanut vakiintuneen, lisääntyvän kannan. Pääosin sitä tavataan Kaakkois-Suomessa ja itäisellä Uudellamaalla, mutta yksittäisiä tihentymiä on yhä useammin muuallakin Etelä- ja Länsi-Suomessa. Tuorein arvio, tammikuulta 2026, on noin 2 380 villisikaa. Määrä ei ole suuri — mutta lajin ympärillä on yksi iso syy, miksi siitä puhutaan enemmän kuin luku antaisi olettaa: afrikkalainen sikarutto.

Mistä villisika tuli ja missä se nyt elää

Villisialla on Suomessa kaksi eri historiaa. Arkeologiset löydöt kertovat lajin eläneen täällä jo noin 6 000 vuotta sitten lämpimänä kautena, mutta nykyinen kanta on kokonaan uutta perua: se juontuu 1970-luvulla alkaneesta levittäytymisestä itärajan yli. Ensimmäinen historiallisen ajan havainto luonnonvaraisesta villisiasta tehtiin vuonna 1956, ja porsimishavaintoja on 1970-luvun lopulta alkaen. Venäjän Karjalassa laji eteni tuolloin ripeästi — leviämisnopeudeksi arvioitiin noin 70 kilometriä vuodessa.

Nykykanta on pääosin Venäjältä, josta uusia yksilöitä vaeltaa edelleen Suomeen; lisäksi sikoja on aikanaan karannut tarhoista rajan molemmin puolin. Luonnonvarakeskuksen GPS-seurannassa Kaakkois-Suomen raja-alueiden villisiat kulkivat aktiivisesti rajan yli: pääosin ne ruokailivat öisin Suomen puolella ruokinnoilla ja viljelyksillä mutta viettivät päivät Venäjällä. Sama toistuu metsästäjien arjessa Itä-Suomessa, missä laumat liikkuvat usein rajan molemmin puolin ja osa sioista tulee Suomen puolelle viljan perässä.

Miksi laji sitten pysyy pääosin maan kaakkoisosassa? Rajoittajana on ilmasto. Villisika ei pärjää arktisissa oloissa, ja sen levittäytyminen on tehostunut talvien leudontuessa. Pakkastalvet ovatkin kannan leviämisen suurin este: syvä lumi hidastaa sikoja niin, että suurimpien lumikertymien aikaan ne raahustavat vain lyhintä reittiä ruokinnan ja lepopaikan väliä. Tämä myös selittää, miksi kanta on viime vuosina notkahtanut — palaamme siihen kohta.

Yksi kysymys nousee säännöllisesti esiin: voisiko itärajan aita pysäyttää villisian? Ei voisi. Maa- ja metsätalousministeriön tilaaman selvityksen mukaan Suomen itärajalle rakennettava aita ei pystyisi estämään villisian leviämistä Suomeen. Laji on liian liikkuva ja raja liian pitkä, jotta este ratkaisisi asian.

Suomalainen villisika joutuu liikkumaan laajemmalla alueella kuin lajitoverinsa etelässä — karu pohjoinen pakottaa sen etsimään ruokaa kaukaa.

Kuinka monta villisikaa Suomessa on

Tuorein kanta-arvio, tammikuulta 2026, on noin 2 380 villisikaa mediaanina. Tärkeää on ymmärtää, mitä luku on ja mitä se ei ole: kyse on mallinnetusta arviosta, ei laskennasta, ja siksi se ilmoitetaan aina vaihteluvälinä ja päivitetään vuosittain koko aikasarjan pituudelta. Edellisen vuoden arviossa 90 prosentin todennäköisyysväli oli 1 925–3 223 yksilöä — eli yksittäistä ”nykyistä” lukua kannattaa lukea suuruusluokkana, ei tarkkana päälukuna.

Kanta oli suurimmillaan vuonna 2020, jolloin sen keskikoko oli uusimman arvion mukaan noin 3 064 yksilöä. Sen jälkeen kanta pieneni kolmena peräkkäisenä vuonna, ja vuoden 2024 alussa se oli noin 1 000 yksilöä pienempi kuin huippuvuonna. Vuoden 2026 arviossa kanta pysyi edellisvuoden tasolla: metsästyssaalis oli neljään vuoteen suurin, 1 147 villisikaa, eikä kasvu näyttänyt jatkuvan.

Mikä kantaa sitten säätelee? Kaksi tekijää. Ensimmäinen on metsästys, joka on tehokkain säätelykeino: ilman verotusta kannan vuotuiseksi kasvupotentiaaliksi on arvioitu noin 40 prosenttia, tuoreimman mallin mukaan jopa 51 prosenttia. Toinen on ilmasto: parin viime vuoden kylmät ja runsaslumiset talvet ovat osaltaan pienentäneet kantaa. Villisian vaikutukset ovat toistaiseksi olleet Suomessa kohtalaisia, mutta Helsingin yliopiston väitöstutkimuksen mukaan riskit kasvavat ilmaston lämmetessä, kun laji vääjäämättä levittäytyy laajemmalle.

Näin tunnistat villisian

Villisika on keskikokoinen sorkkaeläin ja lähes kaikkien kesysikojen kantamuoto. Sen erottaa kotimaisista lajeista käytännössä heti: kärsä on villisian varmin tuntomerkki, eikä sitä ole muilla kotoisilla sorkkaeläimillämme. Vartalo on matala ja pitkä, etuosa selvästi takaosaa massiivisempi, ja karkea harjaksinen turkki on väriltään tummanruskea, harmahtava tai lähes musta. Se on myös ainoa kotimainen sorkkaeläimemme, joka ei märehdi — villisika on yksimahainen ja täysin kaikkiruokainen.

Koko vaihtelee huomattavasti. Aikuinen uros eli karju voi kasvaa noin 200-kiloiseksi, aikuinen naaras eli emakko tyypillisesti 70–150-kiloiseksi. Karjun suuret kulmahampaat kasvavat läpi elämän ja käyristyvät täysikasvuisella yksilöllä näkyvästi ylöspäin torahampaiksi. Nuoret, alle kolmen kuukauden ikäiset porsaat tunnistaa heti vaaleista pituusraidoista, jotka häviävät aikuistumisen myötä.

Sukupuolen määritys on villisialla vaikeampaa kuin hirvieläimillä, mutta muutama merkki auttaa. Karjulla näkyy vatsan alla pensseli ja takaa katsottuna kivekset; täysikasvuisella karjulla säkä on voimakkaasti korostunut ja selkälinja laskee perää kohti. Naaraalla pensseliä ei ole, ja imettävän emakon nisät erottuvat kesäkarvassa selvästi.

Kannattaa myös lukea laumaa. Villisika on sosiaalinen laumaeläin, ja tyypillisessä laumassa on johtajanaaras eli matriarkka, muutama lähisukua oleva nuorempi naaras ja näiden alle vuoden ikäisiä porsaita. Urosporsaat häädetään laumasta ennen vuoden ikää, ja nuoret karjut liikkuvat sen jälkeen yksin tai pienissä porukoissa; vanhemmat karjut ovat kiima-aikaa lukuun ottamatta yksinäisiä. Emakot jälkeläisineen liikkuvat tavallisesti 5–20 eläimen perhelaumoissa. Lisääntyjänä villisika on tehokkain kotimaisista sorkkaeläimistämme: pahnueita on tavallisesti yksi vuodessa, ja pahnueessa on keskimäärin 4–6 porsasta, enimmillään jopa 10–12.

Jäljet, tonkiminen ja muut maastomerkit

Käytännössä useimmat kohtaamiset villisian kanssa ovat kohtaamisia sen jälkien kanssa. Sorkanjälki on helppo tunnistaa: se on lähes yhtä leveä kuin pitkä ja selvästi pyöreämpi kuin hirvieläimillä, ja etukynnet ovat 5–7 senttimetriä pitkät. Takakyntyset harottavat leveämmälle kuin etukynnet, mikä tekee jäljestä helpon. Käyntiaskeleen pituus on alle 80 senttimetriä, ja sorkat ovat kääntyneet hieman ulospäin. Kantavalla alustalla lisäsorkat eivät aina piirry, mutta lumessa ne yleensä erottuvat.

Varmin merkki ei kuitenkaan ole yksittäinen tassunjälki vaan tonkiminen. Villisika kaivaa kärsällään maasta juuria, sieniä ja selkärangattomia, ja tonkimisjäljet ovat hyvin erotettavissa — siat saattavat kyntää yhdessä yössä hyvinkin laajan alueen. Toinen tyypillinen merkki on rypykuoppa: villisiat kylpevät mielellään mudassa ja kaivavat siihen pysyviä kylpypaikkoja. Jätökset ovat tummia, noin 3–4 senttimetrin paksuisia pökäleitä, joiden sisältö vaihtelee ravinnon mukaan.

Kärsä on villisian varmin tuntomerkki, mutta tonkimisjälki paljastaa sen läsnäolon useammin kuin yksikään valokuva.

Afrikkalainen sikarutto: miksi villisikaa tarkkaillaan

Ilman afrikkalaista sikaruttoa villisika olisi Suomessa lähinnä uusi ja kiinnostava riistaeläin. Taudin vuoksi se on kuitenkin myös riski, ja siksi kannan seuranta ja säätely ovat nousseet niin näkyvästi esiin.

Afrikkalainen sikarutto (ASF) on sikojen ja villisikojen vakava verenvuotokuumetauti, jonka aiheuttaa ASF-virus. Se ei tartu ihmiseen, mutta sioille se on tappava, eikä siihen ole rokotetta eikä hoitokeinoa. Sairastuneiden eläinten kuolleisuus voi olla jopa 100 prosenttia, ja itämisaika on tavallisesti 3–15 vuorokautta. Suomessa tautia ei ole koskaan todettu, mutta lähialueilla se on lähellä: Baltian maihin ja Puolaan se levisi vuonna 2014, ja Suomen lähialueella se todettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 2009 Leningradin alueella. Luonnonvaraisissa villisioissa tautia esiintyy Pietarin eteläpuolella.

Virus on hämmästyttävän kestävä, ja siinä piilee suuri osa vaarasta. Se säilyy kuumentamattomassa lihassa, esimerkiksi savulihassa, yli vuoden, pakastetussa lihassa useita vuosia ja maaperässä yli puoli vuotta. Tuhoutuakseen se vaatii yli 70 asteen kuumuuden. Olennaista on, että ASF leviää valtaosin ihmisen — ei villisian — mukana: tartunta kulkee tehokkaimmin saastuneiden lihatuotteiden, eväiden tähteiden ja likaantuneiden varusteiden matkassa. Suomessa ei myöskään esiinny niitä puutiaislajeja, jotka levittävät tautia joillakin alueilla.

Miltä tämä näyttää käytännössä, sen näki Ruotsissa. Naapurimaan ensimmäinen ASF-tapaus todettiin luonnonvaraisessa villisiassa 6. syyskuuta 2023 Fagerstassa, Keski-Ruotsissa. Tartunnan arvioitiin tulleen maahan ihmisen toiminnan seurauksena, todennäköisesti virusta sisältäneiden lihatuotteiden mukana — ja lähellä tautipesäkkeen keskustaa sijaitsi aidaton jätteenkeräyspiste, joka houkutteli paljon villisikoja ja edesauttoi viruksen leviämistä populaatiossa. Kuuden kuukauden kuluttua ensimmäisestä tapauksesta tartunta-alueelta oli löydetty 93 villisian raatoa, joista 62 oli ASF-positiivisia. Ruotsi kuitenkin onnistui: tehokkaiden toimien ansiosta maa vapautui tartunnasta virallisesti syyskuussa 2024.

Tässä on villisian ja ASF:n kytkös tiivistettynä. Mitä runsaampi villisikakanta on, sitä todennäköisemmin mahdollinen tartunta säilyy ja leviää luonnonvaraisissa sioissa. Juuri siksi villisikakannan pitäminen mahdollisimman pienenä on kirjattu yhdeksi tärkeimmistä kansallisista tavoitteista, ja keinoiksi nimetään tehokas metsästys ja verotuksen kohdentaminen naaraspuolisiin yksilöihin. Villisikaa ei siis kannata ajatella pelkkänä taudinkantajana. Kuten pohjoiskarjalainen sikatilallinen asian muotoili, villisika on itsekin taudin uhri:

Villisika on usein ensimmäinen uhri taudissa, jonka ihminen levittää.

Jos löydät kuolleen villisian tai kaadat sellaisen

Tässä osiossa mennään käytäntöön, ja se koskee erityisesti metsästäjiä ja maastossa liikkuvia. Kaksi tilannetta kannattaa opetella etukäteen.

Kuollut villisika maastossa. Itsestään kuolleet ja sairaalta vaikuttaneet villisiat ovat ASF-seurannan arvokkainta aineistoa, sillä juuri niistä tauti todettaisiin varhain. Kuolleena löydetystä villisiasta tulee ilmoittaa viipymättä paikalliselle kunnaneläinlääkärille, ja löytöpaikan koordinaatit kannattaa tallentaa esimerkiksi puhelimen karttasovelluksella. Ruhoon ei pidä koskea eikä sitä saa siirtää. Jopa pitkään maassa ollut ja pilaantunut raato kannattaa tutkia, sillä virus säilyy raadoissa pitkään, ja ilmoituksesta maksetaan Ruokaviraston palkkiona 150 euroa.

Kaadettu villisika. Jokaisesta kaadetusta villisiasta lähetetään ASF-seurantanäyte, ja saaliiseen kannattaa suhtautua lähtökohtaisesti niin kuin se voisi kantaa tartuntaa. Näytteeksi otetaan munuainen, perna ja verta, ja naarasvillisioista lisäksi 5–10 senttimetrin pala kohdunsarvea Luonnonvarakeskuksen kanta-arviota varten. Palkkiot uudistuivat 10. syyskuuta 2025: näytteistä maksetaan 50 euroa villisikaa kohti, ja naarasvillisiasta lisäksi 100 euroa, jos kohtunäyte on mukana. Näiden lisäksi Suomen Sikayrittäjät ry maksaa metsästysseuroille 185 euron toiminta-avustuksen tutkitusta eläimestä. Saalisilmoitus tehdään Suomen riistakeskukselle seitsemän vuorokauden kuluessa.

Muutama hygieniaseikka kannattaa painaa mieleen. Villisikaa ei saa koskaan suolistaa maastoon, vaan se tuodaan kokonaisena käsittelypaikalle, ja teurasjätteet haudataan Ruokaviraston ohjeiden mukaisesti vähintään metrin syvyyteen — ei pohjavesialueelle eikä kaivon läheisyyteen. Lihan käyttö elintarvikkeena edellyttää trikiinitutkimusta, ja on hyvä muistaa, että villisioissa voi esiintyä myös ihmiseen tarttuvaa brusellabakteeria, joten hyvä käsihygienia on paikallaan. Ulkomaan metsästysmatkoilta palaavan on syytä olla erityisen tarkka: varusteet, jalkineet ja koiran tarvikkeet on puhdistettava ja desinfioitava, eikä sikatiloilla saa vierailla eikä villisikaa metsästää Suomessa ennen kuin paluusta on kulunut 48 tuntia.

Entä jos tauti joskus löytyy? Silloin Ruokavirasto perustaa löytöpaikan ympärille tartuntavyöhykkeen, jonka raja voi olla enintään 50 kilometrin etäisyydellä tautipaikasta. Vyöhykkeellä kaikkien lajien metsästys ja villisikojen ruokinta kielletään, ammutuista sioista on toimitettava näytteet, ja rajoitukset ovat voimassa, kunnes tartunta on saatu hävitettyä — käytännössä vähintään vuoden. Pahimmillaan alueella voidaan rajoittaa jopa metsässä liikkumista. Se on iso hinta, ja juuri sen välttäminen on kaiken seurannan tarkoitus.

Vahingot pihalla ja pellolla

Villisian vaikutukset ovat Suomessa olleet kokonaisuutena kohtalaisia, mutta paikallisesti ne voivat olla huomattavia. Juuri tämä paikallisuus on maanomistajan kannalta olennaista: siellä missä lauma käy, jälki voi olla raju.

Imatralainen viljelijäpariskunta kuvaa kokemustaan suorasukaisesti. Kumina, vehnä ja herne ovat sikojen suosikkeja, ja pahimpina vuosina peltoja ei ole voinut puida lainkaan — ”selvällä suomen kielellä sanottuna siellä on niin paljon siansontaa, ettei sitä voi puida”, tilan isäntä toteaa. Yhtenä ”hulluna sikavuonna” kuminapelloilla pidettiin talkoovoimin yövahtia, jonka aikana laskettiin 200 sikaa, ja saman tilan sadosta arvioitiin menneen noin 4 000 kiloa viljaa. Vertailu on karu: hirven aiheuttamat tuhot ovat viljelijän mukaan minimaalisia sikalauman aiheuttamiin verrattuna. Ero näkyy myös käytöksessä — yksittäinen villisika on säikky, mutta iso lauma ei juuri välitä ihmisestä.

Toinen esimerkki tulee Pirkanmaalta, sikojen levittäytymisalueen laidalta. Siellä viljelijä laski villisikojen aiheuttamien vahinkojen nousevan yli kymmeneen tuhanteen euroon reilun 30 hehtaarin kaura- ja vehnäpelloilla, ja pihanurmi oli kynnetty mullalle myöten. Erään naapurin perunamaa hävisi silmissä: siemenperunat istutettiin 6. kesäkuuta, ja 18. kesäkuuta ne oli syöty. Suomen riistakeskuksen riistasuunnittelija tiivistää ilmiön: villisiat ilmaantuvat uusille alueille yllättäen, ja ne voivat aiheuttaa selvästi suuremmat vahingot kuin muut riistaeläimet.

Mitä sitten voi tehdä? Sähköaita on konkreettinen keino. Perunamaan suojaksi pirkanmaalaiset suosittelevat kolminkertaista lankaa: ylimmäksi emakkolanka, keskelle porsaslanka ja alas jänislanka. Pysyvämpi ratkaisu on kuitenkin kannan pitäminen kurissa. Tehokkaimmaksi pyyntitavaksi levittäytymisalueilla mainitaan talviajan koirapyynti, ja hillitseminen on helpompaa juuri siellä, missä pahnueita ei vielä ole joka kesä. Ruokinnan puolella pätee sama logiikka kuin taudintorjunnassa: villisikoja ei tule ruokkia kantaa vahvistaen, ja muille riistaeläimille tarkoitettu rehu kannattaa tarjota niin, etteivät siat pääse siihen käsiksi.

Vahinkojen korvaamisessa kannattaa olla realisti. Viljelys-, eläin- ja irtaimistovahingoista tehdään vahinkoilmoitus kunnan maaseutuelinkeinoviranomaiselle, joka voi tarvittaessa tehdä maastotarkastuksen; korvausta ei kuitenkaan makseta esimerkiksi riistapelloille aiheutuneista vahingoista. Käytännössä osa sikatalousyrittäjistä maksaa metsästysseuroille niin kutsuttua kaatomaksua, jonka tarkoituksena on sekä torjua sikaruton leviämistä että motivoida villisian metsästykseen.

Villisian seuranta riistakameralla

Tässä kohtaa riistakamera astuu kuvaan — kirjaimellisesti. Villisika on pääosin hämärä- ja yöaktiivinen ja päivisin piilottelee tiheiköissä, joten se on juuri sellainen eläin, jonka toiminnasta kamera kertoo enemmän kuin oma silmä. Kamera vastaa kolmeen kysymykseen, jotka jokainen sikojen kanssa tekemisissä oleva haluaa tietää: onko sikoja, milloin ne käyvät ja kuinka moni.

Ensimmäinen sääntö on paikan valinta. Ruokinta ja kamera kannattaa perustaa sinne, missä sikoja on jo havaittu — riistakameran aiemmista kuvista tai tuoreista jäljistä. Tyhjää metsää ei kannata kuvata; tonkimisjäljet, rypykuopat ja kulkureitit kertovat, missä siat todella liikkuvat. Hyvä esimerkki tuli Salon seudulta ydinlevinneisyysalueen ulkopuolelta, kun maanomistajan riistakameraan tallentui syyskuun puolivälissä villisika, joka söi ruokinta-automaatista ja tonki sen vieressä; parin kilometrin päässä toinen kamera keräsi sikakuvia lähes viikoittain puolentoista kuukauden ajan, ja kuvien perusteella kyse oli eri yksilöistä.

Toinen sääntö koskee ruokintaa, ja se on Suomessa tiukasti sidoksissa taudintorjuntaan. Villisikaa saa ruokkia vain metsästystarkoituksessa, ja Ruokavirasto suosittaa käyttämään ainoastaan kotimaista viljaa. Kyse on houkutteluruokinnasta: pieniä määriä kerrallaan, jotta paikka pysyy houkuttimena eikä muutu jätekasaksi. Siilotyyppinen ruokinta-automaatti on siisti ratkaisu, koska se annostelee ruokaa tiettyinä aikoina eikä ruokintapaikalla tarvitse käydä jättämässä omaa hajuaan; automaatin tai kaukalon kannattaa olla matala, jotta porsaatkin ylettyvät. Ulkomailta tuotua kuumentamatonta rehua ei pidä käyttää, ja jos sellaista käytetään, Ruokavirasto suosittaa varastoimaan sen 90 päivää ennen käyttöä. Kokeneet villisikametsästäjät nostavat viljan rinnalle tervan: tervattu kannon tai puun kylki on sioille tehokas kyhnytys- ja houkutuspaikka, joka toimii silloinkin, kun siat muuten siirtyisivät kypsyvälle viljapellolle.

Kolmas kysymys on vaikein: kuinka monta? Tässä kannattaa olla rehellinen kameran rajoista. Yksittäinen kuva todistaa, että sika kävi, mutta koko lauman laskeminen on toinen asia — laumassa voi olla kymmeniä eri-ikäisiä yksilöitä, ja ne liikkuvat pimeässä tiiviinä ryhmänä. Ammuttaessa tämä on myös turvallisuuskysymys: laumaan ei saa koskaan ampua, vaan on odotettava rauhassa koko lauman saapumista ja verotettava oikeasta päästä eli ensin porsaat, sitten vuotiaat ja vasta lopuksi aikuiset naaraat. Lauman johtajanaarasta ei suositella ammuttavaksi, sillä se voi johtaa lauman arvaamattomaan käytökseen ja jopa suurempaan porsastuottoon.

Kuinka villisikoja sitten oikeasti lasketaan? Systemaattinen kameraseuranta on tutkijoiden työkalu, ja siitä on hyviä esimerkkejä lähialueilta. Norjassa NINA:n tutkijat arvioivat kahden kunnan villisikatiheyden asettamalla kamerat 213 satunnaiseen pisteeseen: 30 528 kameravuorokauden aikana kertyi 191 havaintoa, joista laskettiin tiheydeksi 0,72 yksilöä neliökilometrillä eli noin 693 villisikaa. Belgiassa taas ASF-epidemian aikana rakennettiin kamera-aineistosta tilastollinen malli, jolla seurattiin sikojen esiintymisen muutosta tartunta- ja puhtailla alueilla; malli osoitti, että aitaaminen ja tehostettu metsästys yhdessä vähensivät sikojen esiintymistä, ja Vallonia vapautui taudista joulukuussa 2020. Suomessa Luonnonvarakeskus seuraa villisikaa GPS-pannoin ja loukuin, joissa on reaaliaikainen kamerayhteys, ja hyödyntää havaintoja vuodesta 2015, kolareita vuodesta 2017 ja saalista vuodesta 2014 alkaen. Luken riistakamerakokeissa on myös testattu villisian roolia kanalintujen pesärosvona — ja toistaiseksi laji ei ole korostunut muiden pesäpetojen joukossa.

Tästä syntyy kameran oikea rooli tavallisen metsästäjän tai maanomistajan käsissä. Kamera on erinomainen läsnäolon, käyntiaikojen ja yksittäisen käynnin todistaja, ja se kertoo lajin liikkeistä juuri siellä, missä laskennat ja loukut eivät yllä. Mutta kannan koon arvion runkona toimivat viranomaisten seuranta-aineistot, ei yksittäisen kojun muistikortti.

Riistakamera kertoo, että sikoja on ja milloin ne käyvät — mutta laumaa se ei laske puolestasi.

Usein kysytyt kysymykset